MINÄ, LEHTIKUVAAJA.

Kohta 62 vuotiaan on syytä suhtautua jäljellä olevan eliniän pituuteen turhia toivotamatta. Siksi omaelämäkerta nyt, eikä ehkä joskus. 
Ehkä joku tulevista ammattilaisista vältää jonkun virheen lukiessaan tämän, ehkä joku välttää koko kuolevan ammatin lukiessaan tämän. Ehkä joku minut tunteva ymmärtää enemmän luettuaan tämän.. 
Päivitän tarinan kokonaisuudeksi noin viiden - kymmen vuoden jaksoissa.
--

Haaveesta tulee miltei totta.
1965 - 1973

Kaikki alkaa Blow Up elokuvasta. Katsoin sen koulupoikana kerran ja sitten 

hurmaantuneena monta kertaa. Blow Up on elokuva valokuvaajasta, ei ensimmäinen -mutta varmaan viimeinen, jossa valokuvaajalla on muukin arvo kuin kulissi. Suomalainen elokuva käytti valokuvaajia keventävinä elementteinä, kuten Toivo Mäkelää "Oikein hyvä ihmiseksi" elokuvassa. Mäkelä esittää juoppoa valokuvaajaa, joka ehtimiseen kärttää vaimoltaan rahaa voidakseen ostaa "hiukan kehitettä" ja sitten algerialaisen punaviinilasillisen ääressä vajoaa unelmiin --nähden ja kuullen sielullaan, miten Yhdysvaltain presidentti soittaa ja tilaa kuvauksen.

Mutta Blow up. Kun elokuva tuli Suomeen olin 16 tai 17 vuotias. Valokuvaus kutitti minua syvältä jo aiemmin, istuin kirjastossa ja luin valokuvauskirjoja, joissa toivoin näkeväni alastomia naisia. Murrosikäisen pojan täyttymätön seksinhalu ja masturboinnin viriketarve johtivat suoraan matkakirjaosastolle ja intiaaniheimojen antropologisia ominaisuuksia kuvaavien paksujen kirjojen ääreen.En mitenkään kyennyt arvaamaan, että samanlaisissa viidakoissa kuvaisin itse luoteja väistellen runsaan kymmen vuoden kuluttua.

Isoisäni osti minulle myöhästyneeksi rippilahjaksi Miranda Sensorex kameran.

Se oli oman aikansa puolivälin satama. Mirandalla oli maine hiukan erilaisena kamerana. Kamerassa oli etsinprisma, joka lähti irti. Tähyslasien vaihto oli mahdollista ja opettelin tarkentamaan kontrastiin pimeällä mattalasilla. Se taito auttoi myöhemmin urheilukuvauksessa.Kameran jälki oli mitä oli ja oli pakko ostaa halpaa Porstin diaa. Sellaisilla asioilla, kuten piirto ja bokeh ei ollut silloin mitään merkitystä. Tärkeintä oli, että oli kamera, joka oli uskottavan näköinen ja toimi ainakin ajoittain, siirtäen filmiä katkomatta sitä. Kaikki toki haaveilivat Nikon F tai Asahi Pentax laitteista, mutta ne maksoivat aivan liikaa maaseutukansakoulun opettajan pojalle. Miranda ajoi asiansa. Sillä sai niinsanottuja hyvä kuvia. Ymmärsin jo silloin, että minä ne kuvat otan, ei kamera. Sen ymmärryksen koin, koska piirsin koko ajan, eikä kynää taikka Rapidoa voinut syyttää huonosta jäljestä.

Se mitä olisin halunnut kuvata, ei ollut vielä mahdollista. Elimme esihippiaikaa, mutta seksuaalisen vapautumisen alku oli vielä kolmen vuoden päässä. Tiesin kuitenkin, että jonain päivänä kuvaan itseäni varten naisia, jotka ovat kuin matkakirjojen libidoaan häpeämättömät alkuasukasnaiset huulilevyineen ja isoine rintoineen. Mutta siihen meni vuosia.

Blow up johti ensimmäiseen julkaistuun valokuvaani. Kävelin Turussa Miranda kaulassa, kun koppalakkiset poliisit retuuttivat pultsaria ohitseni. Hyvin tavallinen näky sen ajan Suomessa. Pultsari sai kyytiä, jota säestettiin pampulla ja potkuilla. Katselijat nauroivat vauhtia, jossa raahattavan jalat eivät maahan koskeneet. Minussa heräsi jotain outoa. Tiedostamiseksi kai sitä voi kutsua. Otin pari kuvaa edes pahemmin tarkentamatta. Episodi jakui paikallisessa lehdessä, jonne kirjoitettiin yleisönosastokirjoitus poliisin väkivaltaisesta käytöksesta ja tuttujen tuttujen kautta kuvani päätyi tuon tekstin mukana julkaistuksi. Se on hukkunut muutoissa. Muistan että olin hyvin ylpeä. Vanhempani taas eivät. Isäni ja äitini olivat sitä mieltä, että minusta piti tulla jotain kunnollista ja vaikka ei tulisikaan, minun pitäisi olla tekemättä mitään, joka sotkisi isäni mainetta ja asemaa.

Valokuvausta ei silloinkaan arvostettu, valokuvaaja oli lähinnä pelle, jolla kyllä käytiin rippikuvassa, mutta jonka työtä ei ymmärretty muuksi kuin tallentamiseksi.

Niinpä ajattelin, että minusta tulee graafinen suunnittelija. Jos en lukenut, piirsin. Tein sitä kokoajan. Tein kollaaseja ja leikkelin irti kuvien osia, joista monistin ryhmiä ja annoin niille merkityksiä. Hurmioiuduin työkalujen täsmällisyydestä, lenkkiavain oli minusta hieno esine ja on vieläkin. Tein kuvia, jossa lenkkiavainten armeija syöksyy avaruuden halki. 

Kuvis oli ainoa kymppini, mutta käytökseni ei.

Luin kaikki Playboyt, joita sain käsiini. Niissä oli pitkiä haastatteluja, jotka toimivat kysymys - vastausmallilla. Pidän siitä tekniikasta vieläkin. Opin englantini niinkutsutuista miesten lehdistä.

Turha olisi minun väittää, ettei amerikkalainen stilisoitu naiskauneus olisi vaikuttanut eroottisesti. En osannut arvatakaan, että voisin tulevaisuudessa katsoa livenä, miten playboyn centerfoldia kuvataan ja miten mallilla on selkänahassa akkukengän näköisiä clamppereita ja jesaria kiristämässä löysät pois.

Koulu meni ja sen lopussa olivat kirjoitukset. Suomenopettajani vihasi minua, koska olin kirjoittanut runon "Suuri pohjan sota" preliminääreissä.  Se oli yhteiskuntakriittinen veto, jossa arvostelin ruotsin suurvalta-asemaa ja suomalaisten talonpoikien väkisin viemistä teuraaksi Ruotsin suurvaltapyrkimysten kanuunanruoaksi.

Jossain vaiheessa haaveilin toimittajan työstä, mutta menetin uskoni, kun suomenlehtori ilmoitti antavansa minulle improbaturin, kirjoittaisin mitä tahansa. Sen hän myös teki. Kumpikin aine tuli takaisin B:nä ja toinen jopa lautakunnan pahoittelujen kera. He eivät voineet nostaa kuin kaksi arvoastetta säädösten mukaan. Törmäsin siis epäoikeudenmukaisuuden muuriin ja en siitä ole toipunut…en varsinkaan, koska olin keskikoulussa niin julmasti koulukiusattu, että on ihme, että olen elossa. Silloin ei raaka poikakouluyhteisö kestänyt hiljaista ujoa poikaa, joka piirsi ja luki ja oli muissa maailmoissa. Kaikki tuntemani älykkäät ja innovatiiviset ihmiset tuhottiin samalla tavalla. Tämä rakas isänmaamme on osannut tehdä silppua niistä, joilla olisi ollut jotain annettavaa. 

Toiseutta ei hyväksytty koulussa silloin, eikä nyt.

Läpi kokeesta pääsin melkein L:n papereilla. Arvosanoista ei koskaan ole ollut hyötyä. Menin armeijaan heti koulun jälkeen, pyrin kyllä ensin Åbo Akademiin lukemaan englantia. Minulla oli koko varsinaissuomen ainoa  virhepisteetön laudatur englannista. Mutta vähänpä se auttoi, kun yo todistus pojalle tyypillisesti ei ollut keskiarvoltaan hyvä. Istuin siis pääsykokeessa, 70 nuorta naista ja minä. Tiesin jo astuessani saliin, että en tule koskaan opiskelemaan englannin opettajaksi, vaikka koko sukuni isän ja äidin puolelta on tuottanut monelaisia opettajia moneen tarpeeseen.

Pääsykoepaperi meni roskiin ja minä oluelle Kultaiseen Hirveen.

Jo ennen armeijaa olin pyrkinyt Lahteen ja TAIK:iin graafisen suunnittelun linjalle muutaman kerran. Pääseminen lähes sisään ei lohduttanut. Kun tuli kevät päätin, hakea Lahteen ja valokuvaukseen ja keplotella näin itseni koulun sisällä graafiselle linjalle.

Koepäivät tulivat. Valokuvaukseen oli loppukokeessa hakemassa muistaakseni 240 kykyä. Olin jo oppinut hakemaan, tein alustavan taktiikan kasarmilla.

Juon joka ilta huppeliin ja aamulla olen kankkusessa, jossa ideat silloin vielä kukkivat. Niin toimin. Menin kokeeseen ja suurimman osan aikaa kävin muka pissillä, mutta tosiasiassa katsoin mitä muut tekivät. Tekeminen oli säälittävän samanlaista. Kun jäljellä oli muutama minuutti aikaa, tein huuruisten aivojeni manipuloimana jotain aivan muuta…enkä ollut yllättynyt, kun pitkäpartainen mies otti minut haastatteluun kokeiden jälkeen.

Olen aina ollut hyvä puhumaan ja lukemaan ihmisiä. Siksi kai olenkin vielä hengissä sotavuosien jälkeen.

Pitkäpartainen katseli minua hymyillen ja kun hoipuin kasarmille, sain tiedon, että olin päässyt Lahden taideteolliseen valokuvauslinjalle opiskelemaan alkaen syksystä1973.

Oliko sukuni onnellinen, ei. He olivat surullisia, siis isäni ja äitini. Kumpikin oli toivonut minusta jotain todellista ja oikeaa. Nyt pojasta tuli hulttiovalokuvaaja.

Koulu alkoi syyskuussa  ja armeija-aikaani oli kuukausi jäljellä.

Olin aikaisemmin joutunut Helsinkiin kaartin pataljoonaan vaihdonjohtajaksi.

Aloitin armeijan Säkylässä sissinä, juoksin läpi metsää kamina sylissä ja telamiinat taskuissa. Sitten valokuvaussuuntautuneisuuteni tuli julki ja kun RAUK päättyi, anoin paikkaa Ruotuväkilehdessä. Sain sen, tai niin luulin.

Annettiin littera Helsinkiin ja perillä Mechelininkadun kasarmilla luokseni tuli syyllisen näköinen vääpeli, joka kertoi erään everstin pojan tulleen otetuksi Ruotuväen valokuvaajaksi. Sain valita: maitojunalla takaisin Säkylään tai alikersantiksi kaartiin ja Santahaminaan, josta myös aikanaan kotiuduin. 

Koska intti olisi kestänyt kuukauden kauemmin kuin Lahden alku, sain erivapauden mennä Lahteen. Mutta minun piti palata seuraavana kesänä armeijaan kuukaudeksi, mikä ei ollut hauskaa, vaikka olikin.

Lahti alkoi, löysin asunnon ja sain opintolainan oluen juontia varten.

Kävelin kohti koulua, keltaista vanhaa naisten sairaalaa, jossa olin itse syntynyt 1952. 

Ironiaa vai karmaa, koulun mustavalkolabra oli tehty huoneeseen, jossa synnyin. Telakka oli samalla kohdalla kuin kehitysaltaat. Omituista.

Mutta olin alussa. 

Jos kuitenkin olisin tiennyt, mitä on edessä, olisin ehkä kävellyt takaisin asemalle.