Tässä ote Kalle Kultalan (1924 - 1991) kuvajournalismista ja Lifestä vaikutteensa saaneen Suomen Kuvalehden taitosta ja kuvankäytöstä.
Ehdin tehdä Kultalan kanssa useita keikkoja (onneksi). Hän oli vanha ja kuoli vatsasyöpään poltettuaan kolme askia mallua päivässä vuosikymmeniä. Minä olin poikanen ja polttamiseni adoptoin häneltä.
Kultala oli kuvaaja, joka meni sinne, minne muut eivät. Jos keikoilla huomasi Kultalan kadonneen, tiesi että menetti itse jotain merkittävää.
Kultala ei koskaan ollut osa kuvaajalammaslaumaa, joka taas on syntynyt päätelleen TV uutisten inserteistä. Vieri vieressä kyyhöttävät halpakuvaajat suorasalamineen. Heidän kuvansa ja mielipiteensä ja osaamisensa ovat tyystin samanlaisia ( tuloksesta päätellen). Näitä ryhmiä Kultala väisteli.
-
Kultala kehitti uusia metodeja, joista yksi oli keskusteleva lehtikuvaaja.
Kalle pystytti kameran aivan taakseen, objektiivi oli korvan vieressä olkapään päällä. Kultala meni keikoille monesti ilman toimittajaa, kuten minäkin olen pyrkinyt tekemään. Hän keskusteli kuvattavan kanssa ja pystyi siihen, koska hänellä oli taustastaan huolimatta ( tai siitä johtuen) laaja lukeneisuus ja ymmärrys yhteiskunnasta. Moottoriin meni kaukolaukaisimen johto, kuvat olivat hienoja.
Kultalan tapa luoda yhteiskuntasuhteita tuntui loogiselta, siihen pyrin koko kuvatoimistokuvaajaurani ajan, niistä suhteista oli paljon apua 12 vuotta kestäneen freelanceurani aikana.
-
Tässä Kuvalehden monen aukeaman jutussa Kultala on nyrkkeilymatsissa Tukholmassa. Sodankäyneenä hän inhosi väkivaltaa ja se näkyy katsojien irvokkaiden ilmeiden korostamisena. Taitto on osa perinnettä, katseen suunta ja lavan korkeus on ajateltu. Sellaista ei enää ole, taitto on tänään hajasijoitus, valtiollinen termi.
-
Kuvajournalismin kulta-ajan kouristuksissa kuvaaja ja taittaja tekivät toimittajan kanssa yhteistyötä. Nyt kuvaaja valikoituu allekirjoituksensa paikan perusteella, ei lehtikuvaamisen osaamisen.
Mitä oikein tapahtui?
-
Ps…jätän tarkoitukselliseti nyt ja jatkossa historiatekstieni reprot sellaisen kellertäviksi kuin ne ovat. Tuuli käy heidän ylitseen ja kohta heitä ei enää ole….
Ehdin tehdä Kultalan kanssa useita keikkoja (onneksi). Hän oli vanha ja kuoli vatsasyöpään poltettuaan kolme askia mallua päivässä vuosikymmeniä. Minä olin poikanen ja polttamiseni adoptoin häneltä.
Kultala oli kuvaaja, joka meni sinne, minne muut eivät. Jos keikoilla huomasi Kultalan kadonneen, tiesi että menetti itse jotain merkittävää.
Kultala ei koskaan ollut osa kuvaajalammaslaumaa, joka taas on syntynyt päätelleen TV uutisten inserteistä. Vieri vieressä kyyhöttävät halpakuvaajat suorasalamineen. Heidän kuvansa ja mielipiteensä ja osaamisensa ovat tyystin samanlaisia ( tuloksesta päätellen). Näitä ryhmiä Kultala väisteli.
-
Kultala kehitti uusia metodeja, joista yksi oli keskusteleva lehtikuvaaja.
Kalle pystytti kameran aivan taakseen, objektiivi oli korvan vieressä olkapään päällä. Kultala meni keikoille monesti ilman toimittajaa, kuten minäkin olen pyrkinyt tekemään. Hän keskusteli kuvattavan kanssa ja pystyi siihen, koska hänellä oli taustastaan huolimatta ( tai siitä johtuen) laaja lukeneisuus ja ymmärrys yhteiskunnasta. Moottoriin meni kaukolaukaisimen johto, kuvat olivat hienoja.
Kultalan tapa luoda yhteiskuntasuhteita tuntui loogiselta, siihen pyrin koko kuvatoimistokuvaajaurani ajan, niistä suhteista oli paljon apua 12 vuotta kestäneen freelanceurani aikana.
-
Tässä Kuvalehden monen aukeaman jutussa Kultala on nyrkkeilymatsissa Tukholmassa. Sodankäyneenä hän inhosi väkivaltaa ja se näkyy katsojien irvokkaiden ilmeiden korostamisena. Taitto on osa perinnettä, katseen suunta ja lavan korkeus on ajateltu. Sellaista ei enää ole, taitto on tänään hajasijoitus, valtiollinen termi.
-
Kuvajournalismin kulta-ajan kouristuksissa kuvaaja ja taittaja tekivät toimittajan kanssa yhteistyötä. Nyt kuvaaja valikoituu allekirjoituksensa paikan perusteella, ei lehtikuvaamisen osaamisen.
Mitä oikein tapahtui?
-
Ps…jätän tarkoitukselliseti nyt ja jatkossa historiatekstieni reprot sellaisen kellertäviksi kuin ne ovat. Tuuli käy heidän ylitseen ja kohta heitä ei enää ole….
2 kommenttia:
Mullapa se on Kallen vanha Canonin 300- millinen/2,8 tele! Harmi, etteivät Kallen taidot tulleet linssin myötäjäisinä.
Kyllä me suomalaiset ollaan sitten itseämme alaspainavia. Kyllä sä tiedät osaavas valokuvata siinä kun tämän maailman ja tuonpuoleisenkin kallet. Selkä suoraksi ja uskomaan jaakkoon jaakko ;-)
Lähetä kommentti