maanantai 26. toukokuuta 2014

Keikka, the gig.

Olen pitänyt kirjoitustaukoa. Masennun ajoittain pahasti vihaviesteistä. Joskus taas ne menevät ohi vain naurattaen. Kun on tehnyt paljon töitä jakaakseen ja saa paljon vihaa niskaan,  tuntuu hetken kovin pahalta. Mutta jatketaan itse aiheesta. Tässä keikan anatomiaa. Eräs lehti tekee haastattelun Eurovaalien ennakkojärjestelyistä. Asiaa kaupungin puolesta hoitava virkanainenen on kiireinen, mutta lupaa muutaman minuutin. Näin kaikki tapahtuu.

1. Lehtijutut alkavat usein uutispäälliköstä. Toki ne alkavat usein myös toimittajien omista ideoista. Joskus lukijan vinkki herättää mielenkiinnon. Joskus harvoin lehtikuvaaja ideoi keikan.
Lehtityö perustuu vuosikierrolle. Samat aiheet toistuvat yhä uudestaan. Juhannuksen alla tehdään juttu hukkumisesta ja itikoista. Joulun jälkeen alennusmyynneistä. Vakioaiheita on paljon. Niihin lehdet koettavat keksiä tuoreen kulman, koukun. Jotkut siinä onnistuvat. ALE:n kainalojuttuna voi olla halpatuotteiden siirtomaa sweatshopit.

2. Päivä lehdissä alkaa toimituksen palaverilla. Uutispäällikkö vetää sen. Joskus päätoimittajat ovat mukana. Kuvaajat saisivat olla useammin ja myös avata suunsa. Se on vaikeaa monissa lehdissä, koska kuvaajat koetaan edelleen toisenluokan ihmisiksi toimituksissa, usein syystäkin. Uutispäällikkö on käynyt läpi STT:n päivälistan ja tuoreemman hälylistan. Hän on koonnut edellisiltä päiviltä listan jutuista, jotka tulevat akuutiksi. Hän on käynyt läpi vinkit ja ottanut yhteyttä syväkurkkuihin. Hän on myös lukenut aamutuimaan merkittävät lehdet omaa aluettaan huomioiden. Hän tsekkaa jatkuvasti mailiaan toimittajien omien ideoiden ja konsernin vinkkien suhteen suhteen. Tapoja on monia. Hyvä uutispäällikkö on lehdelle tärkeä.

3. UP jakaa kaikkien paikalla ollessa keikkoja. Hän suhteuttaa niitä toimittajien erityisosaamiseen. Politiiikan toimittaja kommunikoi ajankohtaisesta tilanteesta, vaikkapa valtuustossa. Jos siellä on merkittävä päätös tuloillaan, siihen suhteutetaan usein kakkosjuttu, jolle määritetään toimittaja. Graafikollta pyydetään aiheeseen graafi. Taittaja alkaa raivata tilaa lehteen ja kuvaajalle ilmoitetaan keikka. Näin kootaan miehitys - joka lähtee tekemään alustavaa duunia eli kotiläksyjä. Kuvaaja voi olla passiivinen  tai alkaa oman kotiläksynsä tekemisen. Hän voi tutkia kuvattavaa tilaa vanhoista kuvista, miettiä valon suuntia, soitella kontakteilleen jne.

4. Ennen keikkaa toimittaja ja kuvaaja ( joskus taittaja) tapaavat. Jos kuvaaja pystyy, hän puristaa kaiken tiedon esiin. Hän antaa toimittajalle ja päinvastoin. Karsitaan mahdottomuudet ja sparrataan parempi idea esiin. Jos tämä tehdään hyvin, se on tasa-arvoinen - kahden ammattilaisen kohtaaminen. Jos huonosti - tilanne on alisteinen käskytys, jonka lopputulos on huono. Suomessa se on --- 90%:sti käskytys.

5. Keikan alkaessa kuvaaja koettaa usein vielä autossa puristaa toimittajasta tietoa, itse koetan kaivaa nimenomaan sen mikä on jutun kärki…ja tärkein - onko jutussa positiivinen vai negatiivinen juonne. Jos saan sen kaivettua esiin, saan kuvani toimimaan jutun kontekstissa. Usein ehdotan otsikkoakin, joka suututti ainakin aiemmin toimittajia. Jos tiedän kuvattavista jotain -- kerron ja sekin saattaa suututtaa toimittajia ( ei kaikkia, niin HBL kuin BBL eli suomenruotsalaiset ammattilaiset kestävät kuvaajan osaamisen paljon paremmin kuin perus/suomalaiset)

6. Keikka on kaksijakoinen, kun minä teen sen. Mennään sisään, helpotan toimittajan oloa suuntaamalla hänet kannaltani hyvään istumapaikkaan. Annan tuolin alle ja ohjaan haastateltavan istumaan oikein valon suhteen siltä varalta että joudun kuvaaman kasvot tässä.. Kaadan kahvia itseäni paremmille ja tsekkaan pitääkö tilannetta keventää hauskalla huomautuksella. Sitten haen oman paikkani hiukan sivummalta, jotta voin tarkkailla tilannetta. Kamera on lattialla, peruskeikalla yksi runko ja yksi optiikka. Ei salamaa.


7. Kuuntelen tarkkaan ja luen haastateltavaa. Räpsyykö silmät, peitteleekö jotain kasvoissaan, onko puhevikaa - jotta voin välttää kysymystä, jonka vastauksessa tuo vika esiintyy, katson kumpi puoli hänen kasvoistaan on parempi, skannaan mielessäni tilan, jossa olemme ja alan kytkeä haastattelun sanoja siihen, miten ehkä kuvaan. Katson juoko tarjoamaansa kahvia, uskaltaako syödä leivosta vai vahtiiko huulipunaansa. Katson missä kiillot kasvoilla, ovatko hampaat kunnossa, millainen vaate, minkä värinen ettei kasvoille tule väriheijastusta jne.

8. Jos toimittaja on taitava ammattilainen, hän väsyttää kuultavan siten, että kysymykset kovenevat loppua kohti. Sieltä alkaa tulla minullekin infoa. Jos toimittaja on tolerantti, saatan tehdä itse kysymyksen, jota toimittaja ei älyä kysyä. Mitä nuorempi toimittaja(nainen), sitä enemmän pieleen haastis saattaa mennä. Valitettavan usein pelokkaat vastavalmistuneet nuoret naiset lukevat usein orjallisesti lehtiöstä kysymykset ja jättävät jatkikset kysymättä. Kun osaan kysyä kuvaajana nöyrästi ja ns. oikein, toimittaja saattaa kirjoittaa - että kynä savuaa, mutta yleensä haukkuu minut sitten toimituksessa. Tuosta laamaantuvat monet kuvaajat ja lopettavat kysymisen, minä en ja siksikin olen työtön.

9. Luen toimittajaa ja huomaan, että hän alkaa olla valmis. Tulee minun vuoroni. En oikeastaan koskaan kuvaa haastattelun aikana, vien aina kuvattavan pois toimittajan valtapiiristä tai tulen itse paikalle myöhemmin. Otan heti kohteen omakseni ja torjun toimittajan automaattisen manipuloinnin. Usein se on voimakasta, koska toimittajat ovat tottuneet onnettomiin kuvaajiin, jotka eivät kykene itse viemään tilannetta eteenpäin. Astun siis väliin ja otan kohteen itselleni ja vien hänet sinne, missä saan kytkettyä haastattelun aiheen visuaalisesti henkilöön.

10. Se miten kuvaan ja miten otan kuvattavan haltuun jää luettavaksi aikanaan kirjastani.

11. Toimituksessa takaisin. Normityömalli on, että editoin aina ensin. En koskaan päästä toimittajaa raakaedittiin. Kun olen valinnut kolme tai neljä framea, rajaan vielä ja sitten otan toimittajan katsomaan. Koska kuvia on vähän hän huomaa että olen tehnyt valinnan ja yleensä juuri ottanut esiin sen, josta sovimme. Jos taas huomaan jotain uutta - osaan myydä sen heti toimittajalle ja usein osaan myös verbalisoida kuvan taustan, jotta toimittaja voi myydä ajatuksen eteenpäin UP:lle ja taittoon. Minä jään säätämään ja toimittaja kirjoittaa. Koittaa seuraava keikka.

Tämä teksti on yksi niistä lehtikuvaajan työnkulkuun kuuluvista, joiden varsinainen versio tulee aikanaan paljon laajempana kirjaani.

Sanastoa:

STT = Suomen Tietotoimisto, uutistoimisto, joka jakaa juttuja kaikille asiakaslehdilleen ja ylläpitää tapahtumakalenteria, päivälistoja ja hälytyspalveluja. Jos jotain sattuu esim. yöaikaan Suomessa tai maailmalla,  STT:n Australiassa oleva yöpäivystäjä hälyttää asiakaslehtien päälliköt.
Akuutti = esimerkiksi ajankohtainen, kiireellinen
jutun kärki = se tapa, perusta tai suunta, johon juttu kirjoitetaan, jotta sen merkitys on selkeämpi ja aukeaa lukijalle halutulla tavalla.
tolerantti = kestävä ns..pitkäpinnainen
jatkis = jatkokysymys, toimittaja huomaa aiheen kääntyvän skuupin ( ennalta arvaamattoman, oman aiheen suuntaan)  ja muuttaa itsekin omaa juttupohjaansa jatkokysymyksillä, siis reagoi tapahtumiin.
editoida = esim. tässä suorittaa valintoja
frame = yleensä otettu kuva.

3 kommenttia:

Jari Kähkönen kirjoitti...

Kirjoituksesi johdosta pohdin, että tulisiko sinusta chimppaamisen määritelmää laajentaa? Eli että sillä tarkoitettaisiin myös toisten kuvaajien toiminnan tai näkökulman matkimista, jos kuvaustilanne on massamittainen/useita kuvaajia on samaan aikaan paikalla.

Kaikkihan tietänevät Koiviston sopulismin ja kohtalaisen laajasti tiedetään myös kohteliaasti "päivän uutisen lainaksi" virallisissa yhteyksissä sanottu toiminta, josta johtaisin myös tämänhetkisen ajatukseni kuvajournalismin epänäkemyksellisyydestä ja omaperäisyyden puutteesta. Se taas kytkeytyisi toimivaksi kurjuuden automaatioksi lehtikuvaajien yleisen ammatillisen aseman puutteen ja kirjoittavien journalistien kanssa keikkakohtaisesti olemassaolemattoman yhteistyön kautta.

Ajattelin näin, koska moni kirjoittava journalisti on tehnyt kuvan ymmärtämättömyydestään ja lehtikuvaajan halventamisestaan avokonttoritoimituskelpoista keksimällä, että täysi kommunikaation puute olisi muka jotenkin avointa halveksuntaa tai käskytystä parempi vaihtoehto. Tavataan sanoa, että kuvaaja on itsenäinen ammattilainen joka tekee omaa työtään, mutta tarkoitusperät eivät ole yhäkään kovin jalot.

Siinä ne lehtikuvaajat sitten ovat yhdessä ja samassa laumassa kuvaamassa samalta viivalta koulunsa, ikäluokkansa tai muun vastaavan satunnaisen tekijän kautta valikoituvan villityksen mukaisesti, sensijaan että tiedettäisiin mitä haetaan ja go through the hoops to get it sanoisi jenkki.

Viimesijassa kirjoituksesi keikan työnkulun esittämisestä lehtikuvaajan näkökulmasta sai minut pohtimaan "kaikilla kaikki jutut samoista naamoista samoin sanoin" -teemaa. Ehkä olisi myös sanottava samoin kuvin, koska tämähän olisi vain loogista jatkoa puuttuvalle yhteistyölle ja ammatilliselle asemalle. Näin palataan lähtöruutuun löytämättä esikuvaa tai mitään innostavaa tekijää ja varmuudenvuoksi tehdään niinkuin kaikki toisetkin.

Jari Kähkönen

Anonyymi kirjoitti...

Et varmaan lue tätäkään, kuitenkin: ymmärrän kun negaatio osuu. Sitä en ymmärrä, mistä se oikein tulee, siis kuka/ketkä haluavat niskaasi kaataa pahaa oloaan. En keksi mitään syytä, paitsi jonkin sortin mielenterveydelliset ongelmat. Tosi ikävää, että olet joutunut maaliksi - olen pahoillani puolestasi.

Sen haluan kuitenkin sanoa, että tämä blogisi on parasta tekstiä mitä valokuvauksesta ja mediasta saa lukea. Enkä ole ainut, kaikki joille olen blogistasi vinkannut ovat olleet samaa mieltä.

Jaksamista ja iloa!

Jore Puusa kirjoitti...

Niin…jostain syystä valokuvan tekijää halveksitaan eniten toimituksissa. Jopa graafikko on valovuoden edellä.
Mielestäni syy ei ole kuitenkaan pelkästään toimituksen kirjoittavien. Alalla on ollut ja on monta täysin pöljää lehtikuvaajaa joiden yleissivistys on next to nothing. Se vain pitää hyväksyä. Pöljän kanssa on paskamaista työskennellä vaikkapa akateemisen koulutuksen saaneen, joka kykenee edes hiukan abstrahoimaan.Kun lukee harrastelijoiden palstoja tai valokuvakoulutuksessa olevien blogeja tajuaa -ettei parannusta ole tulossa. Kukaan ei tunnu käsittävän - että kuvaajan tärkein työväline on kirja, proosaa tai faktaa, siis lukeneisuus.