Tämän kirjoituksen olen kirjoittanut
monena vuotena - monta kertaa.
Aina sanani deletoiden,
koska en ole pystynyt
olemaan -tarpeeksi rehellinen.
Nyt olen vanha, kohta kuoleva ukko,
eikä oma tilanteeni tästä enää
muuksi muutu.
Tuhkaksi sauhuan näinä kauhun aikoina.
Siispä vieläkerran koetan tosissani.
Anneli Jäätteenmäen sanoin.
"Puhun niin totta kuin osaan".
Minä olen kateellinen!
Olen kateellinen
Kari Kuukalle,
Meeri Koutaniemelle,
Niklas Meltiolle,
Hannes Heikuralle.
Olen kateellinen jopa
keskinkertaisille kuvaajille,
Rio Gandaran kaltaisille
ja monelle muulle.
En ole kuitenkaan kateellinen heidän kuvistaan,
osaamisestaan tai osaamattomuudestaan,
matkoistaan tai hypestään,
kansansuosiostaan tai haastatteluissaan
heitä ylistävistä kollegoista,
tai heistä naistenlehtiin tehdyistä
sisustusartikkeleista…
Mutta olen mustanpuhuvan kateellinen
heidän H-hetkellään menettämästään
mahdollisuudesta
puhua kuvajournalismin puolesta.
Suomi on pienenpieni maa.
Kerrallaan tunkiomme huipulle
mahtuu laulamaan yksi kukko tahi kana.
Tuon linnun lauluja kuunnellaan korvat hörössä,
hänen totuutensa on kerrallaan maan totuus.
Pieneen maahan ei mahdu keskustelua siitä,
mitä lintu tunkion päältä kiljaisee.
Jos sitä keskustelua käy,
saa otsaansa kateellisen luuserin leiman.
Sen leiman minä olen blogieni
ja julkitulemisieni kautta
saanut monen monta kertaa.
Mutta samaa kysyn edelleen.
Oi miksei lintu tunkion nokassa laula
kollegojen tuskasta kuolevan ammatin sisässä?
Miksei laula riistosopimuksiin allekirjoitusta
vaativista merkonomijournalisteista?
Miksei laula kuvan ahdingosta kaikkialla,
missä toimittajakuvaajat kauheuksiaan lehtiin laittavat?
Miksei laula lintu tunkion laella
irtisanottujen huippukuvaajien ahdingosta?
Niistä minä laulaisin
ja kieltäisin kasallaoloaikanani
itsestäni puhumisen.
Sensijaan kiljuisin
kiekuen aamusta iltaan.
PELASTAKAA KUVAJOURNALISMI
NIIN JOURNALISMI PELASTUU
JA FASISMI VÄISTYY!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti