keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Hmm...kuullostaa tutulta

http://www.diyphotography.net/reuters-fires-photojournalist-30-years/

Hiukan kuin oma tarinani. Ero on siinä että jutussa sanotaan, että tuon kokemuksen omaava kuvaaja löytää helposti uutta työtä. Taatusti löytääkin. USA:ssa.
151 hakemuksen jälkeen annoin itse periksi HEO:n jälkeen. Toki mainittakoon, että rakkaat kollegani veivät kaikki asiakkaani  opettaessani kolme vuotta kuvajournalismia :-)  Enkä minä ole kuvannut 16 olympialaiset, vain kolmessa olen touhunnut, tosin sitten kyllä IOPP:ssä.
Joskus kun katsoo newsfeediä jenkeistä, näkee vilahduksia papparaisista työn touhussa. Siellä niitä ikäisiäni kuvaajia vilistää, jokunen tuttukin joukossa menneiltä ajoilta ja jatkaa kuvaamista 60v-70v nuorina. Noissa maissa kun kuvan substanssi merkitsee, ei se kuka kuvan otti, kuten Suomessa.
Tuo taisi kuullostaa tutulta rakas lukijani ;-) Mutta me vanhukset alamme toistaa itseämme.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Jos sinä kerran osaat ja kaikki muu on paskaa, niin miksi et siinä tapauksessa keskity omaan luomistyöhösi netissä räksyttämisen sijasta? Saattaisi olla hieman rakentavampaa kaikkien kannalta.

Mikko Nieminen kirjoitti...

Edellinen kommentti oli malliesimerkki niin nerokkaasta ilmaisusta, ettei sitä voi sanoa kuin anonyyminä. Onnittelut, klisee muuttui lihaksi!

Se metakeskustelusta.

Lehtikuvaaja tarvitsee työtehtävissään röyhkeyttä ja kaikenläpäisevää kriittisyyttä, mutta toimituksessa yhteistyökykyä, taitoa pitää ilmapiiri positiivisena ja tsempata työyhteisönsä jäseniä. Liikaa nähneellä ja kokeneella, kyynistyneellä ja turhautuneella veteraanilla jälkimmäisiä ominaisuuuksia ei aina ole. Silloin työyhteisö myrkyttyy. Puhun siis yleisellä tasolla, en kohdista tätä henkilöön.

Se on kuitenkin surullista, että alalla on paljon vanhojen (tai eihän kuusikymppinen ole enää vanha – 60 on uusi 40) viisaiden ammattilaisten hiljaista tietoa, jonka välittyminen työyhteisössä kokemattomampien evääksi olisi erittäin hedelmällistä.

Tosin sama ilmiö näkyy koko yhteiskunnassa. Lapset ovat omissa laitoksissaan, vanhukset omissa laitoksissaan, siinä välissä olevat asuntovelalliset työpaikoiksi kutsutuissa vankiloissaan. Sukupolvet eivät kohtaa ja ole luontevassa kanssakäymisessä keskenään. Lapset eivät opi vanhusten elämänviisaudesta eivätkä vanhukset saa valoa elämänsä iltaruskoon lasten kirkkaasta innosta.

Hienoin hetki elämässä on, kun oma poika kasvaa isäänsä pidemmäksi. Se voi tapahtua niinkin, että poika lyyhistää isänsä selkää koukkuun, mutta siinä tapauksessa molemmat ovat häviäjiä.

Jore Puusa kirjoitti...

Siirrymme takaisin esisuodatukseen.