1926 kaikki oli Suomessa toisin ja kuitenkin aivan samoin kuin tänään. Välineet ja keinot olivat erilaisia, ihmisen halu kokea uutta sama. Vaikka olen ajanut 16 vuotiaasta saakka mp:llä en tunne kovin hyvin vanhaa kalustoa. Kuvan takana luki ottovuotena 1926 mutta Raleigh pyörä näyttää modernimmalta, -20 luvun moottoripyörien tankit kun olivat kulmikkaita. Oli miten oli, kuvan pariskunta on erään exäni isoisä ja isoäiti. He olivat kiinnostuneita maastaan ja kulkivat sitä ristiin rastiin tällä pyörällä. Takapenkki ei ollut kummoinen rouvaa varten, siihen on taiteltu telttakangas istuimeksi. Tiet olivat kuoppaisia ja näissä pyörissä ainoa jousitus oli kuljettajan istuimessa. Lapsi sylissä jäi isovanhempien maatilalle reissun ajaksi. Kaikki kuvassa olijat ovat olleet kuolleita jo kymmeniä vuosia.
-
1920 luvun ihmiset olivat jo nuorena vanhan näköisiä. Kova fyysinen työ mursi ihmisen ja kulmia ilmestyi piirteisiin nopsaan, hampaita puuttui jo alle 20 vuotiailla, osalla kaikki hampaat revittiin irti alle 30 vuotiaana tai aiemmin, se teki kasvoista lommoposkiset ja muokkasi nuorellekin vanhan ilmeen. Oli tavallista että vauvalle annettiin huvitutiksi pieni kangaspussi, jossa oli sokeria!
Tässä kuvassa ollaan noin 30 vuotiaita. Ajoasu oli haalari, rikkaimmilla Barbour tyyppinen öljykangastakki. Kuljettajalla oli reppu selässä, siellä varmaan eväät, sillä ABC asemia ei ollut. Ehkä mukana oli kovaa leipää, pala suolalihaa, voita ja kahvia + sokeria pannua varten.
Bensiini ei ollut helppo juttu. Etukäteen piti tiedustella, mistä sitä ehkä sai. Bensiini kuljetettiin kauppoihin vanhoilla tynnyreillä, se oli matalaoktaanista ja huonolaatuista, kaasuttimia piti osata puhdistella itse. Rengasraudat piti olla mukana ja paikkausvälineet, teillä oli kaikenlaista, hevosten kavionauloja ja kärrynpyörien metalliosia. Tuollaisen pyörän ajaminen oli osaamista vaativaa. Käynnistys merkitsi sytytyksen säätämistä toisaalle ja ajaminen sytytyksen säätämistä uudestaan. Vaihteet vaihtuivat tankin kyljessä olevalla vivulla. Toisioveto tuli suoraan mottorin kyljestä avoimelle rattaalle, sinne väliin ei kannattanut jättää housunpunttia. Jarrut olivat lähinnä teoreettiset rummut, kuin polkupyörässä.
-
Matka taittui 40-60 km tunnissa. Menoa hidastivat metelistä sekopäisiksi tulleet lehmät ja laukkaan kauhusta karanneet hevoset. Aika-ajoin piti avata karja-aidan veräjä. Veräjällä saattoi päivystää poikanen, jolle piti varata lantti. Kuvaaminen oli saavutus sinänsä, nämä kuvat on otettu laakafilmille, siis yksittäisnegatiivejä. Filmikoko on suunnilleen 9 x 5 cm siis aivan omituinen, ehkä leikattu isommasta. Tähtääminen ja rajaaminen ei ollut helppoa, etsin oli optiikan päällä killuva kolmikulmainen pieni prisma. Parallaksi oli melkoinen ja prisma saattoi olla vinossa…kuvat olivat sinnepäin.
-
Jos lisävaloa tarvittiin oli jo vaihtoehto, voitiin laukaista magnesiumia.
Jauhe levitettiin parikymmentä senttiä pitkälle ja pari senttiä leveälle kourulle, johon johti laukaisukaapeli. Salamasynkka oli yksinkertainen, henkilöitä pyydettiin olemaan paikoillaan, himmenin asetettiin taulukon mukaan riippuen siitä montako grammaa magnesiumia oli ripoteltu. Suljin avattiin ja PAM…magnesiun laukaistiin. Tuhkaa varisi alas niin, että presidentti Paasikiven vaimo Alli vihasi kuvaajia, koska joutui pyyhkimään fiikuksen lehdet puhtaaksi joka laakin jälkeen.
-
Kuten varmaan tiedät, tuona aikana ei ollut antibiootteja. Pienikin tulehdus saattoi tappaa, vaikka tikku sormessa. Siksi mukana oli pirtupullo ja Iktyolisalvaa joka "imi" mädän haavasta. Piharatamon lehti laitettiin haavalle ja ihan haavan päälle hämähäkinseittiä. Niin minäkin tein poikasena.
Suhtautuminen kuolemaan oli paljon rennompi kuin tänään, hysteerisen kuolemantorjunnan aikana. Jos tuli - niin tuli, porukkaa kaatui ympäriltä koko ajan ja jokseenkin jokaisella oli pahoja sairauksia, jotka veivät ennenaikaiseen hautaan. Lapsia tehtiin varmuuden vuoksi liuta, koska niistä suurin osa kuoli pienenä - alle vuoden ikäisenä. Joku jäi aina henkiin ja aikanaan hoiti isänsä ja äitinsä nykyisen kunnallisen vaippahelvetin sijaan.
Huvit olivat nykykatsannolla suppeita. Oli niissä se ero nykyiseen, että ihmiset olivat yhdessä ja lähellä toisiaan. Puhuttiin paljon maailmasta ja luettiin ääneen lehtiä ja kirjoja. Oli näytelmäkerhoa, lausuntaa, kansantanhuja, kirjastoa, monelaista opintopiiriä ja ikävä kyllä paljon hurmoshenkistä uskonnollisuutta, joka kielteisyydellään tuomitsi nautinnon ja pilasi lähes jokaisen avioliiton seksuaalielämän täysin. Sitä maksamme nyt. EVL olisi anteeksipyynnön velkaa.
-
Yläkuvassa, 5.1. 1926 (maanantai?) ollaan kokoontuneina levysoittimen ( grammari eli Gramophone) äärelle. Savikiekkoa 78 rpm pyöritti kammella viritettävä jousikoneisto. Levyt olivat ns. "savikiekkoja", eivät vielä vinyylejä. Kun niitä soitettiin paksuilla neuloilla ja paine oli taatusti suurempi kuin nykyinen noin 2gr - kuluivat levyt ja rahisivat aikalailla. HIFI-elämyksestä vastasi torvi. Vahvistinta ei ollut, musiikkia piti kuunnella hiljaa. Sen ajan "skraitta" antoi hyvin pienen äänenpaineen. Äänirasia oli iso möykky ja yhteydessä äänen vahvistavaan torveen. Jokainen merellä puheputkea käyttänyt tietää periaatteen ja toisaalta - jos laitat korvasi lähelle nykysoittimen äänirasiaa, kuulet hiljaa musiikin.
-
Levyillä oli myös kuuluisuuksien puheita, erilaista opetusta ja taas ikävä kyllä paljon saarnaajien uskonnollista tuomitsevuutta. Levyjä on pöydällä iso pino, ilman kansia ja yhdessä kasassa.
Ihmiset odottavat DJ:n valintaa hiljaa ja kunnioittavina, villaröijystä päätellen he ovat työläisiä. Dj lienee ylempää keskiluokkaa? Jos miehellä oli pitkä tukka se vedettiin voilla tai sokerivedellä taakse.
Valokuvissa on vain henkilöitä, muunlaista kaupallista kuvaamista ei käsitetty. Ihmiset tuijottavat vakavina kuvaajaa. Kuvassa käytiin harvoin, se oli merkittävä tilaisuus ja kalliskin. Toki monella oli oma kamera, Kodakin laatikkokamera ei maksanut paljoa. Kodak Brownie oli esitelty jo 1900.
-
Elämä eteni kieltolain varjossa, toki pirtua sai kaikkialta. Suomenruotsalaisten sukujen rikkaus perustuu paljolti salakuljetukseen ja sen voittojen aikaansaamaan kiinteistökeinotteluun. Tässä kuvassa ei näy kaffetta eikä nisua, jos näkyisi se juotaisiin tassin kautta sokeripala huulien välissä, ei kupista. Miehillä saattaisi olla pirtuvarpunen pöydänjalan vieressä, ettei kukaan potkaise sitä nurin.
Rajan taakse muilutukset tekivät tuloaan. Puhuttiin Aunuksen sotaretkestä ja sisällissota oli kaikilla mielessä. Aika oli kuitenkin toiveikas, kymmeniä miljoonia tappanut "suuri sota" oli takana ja kansainliitto oli perustettu takaamaan, ettei sotia enää koskaan syttyisi. Vähämpä he tiesivät-
5 kommenttia:
Ja tuossa grammarikuvassa kiinnittää huomioni se että maalattujen taulujen asemesta seinillä on valokuvia - valokuvia ihmisistä. Sukulaisiako lienevät he, vaiko muita? Toispaikkakuntalaisia varmaan. Heidän kuitenkin halutaan olevan huoneessa läsnä, tai oikeammin asukkaiden mielissä läsnä.
Kas, olin lukenut huonosti tekstisi, siinä kiinnität huomiota samaan kuin minä.
Luulen, että keskiluokan ja siitä alaspäin perheissä ei ollut maalattuja potretteja. Ne ovat olleet liian kalliita toteuttaa. Käytäntö saattoi olla - että enintään kunnanhallituksen puheenjohtaja tai koulun rehtori sai maalauksen itsestään.
Eiköhän seinillä ollut sukulaisten kuvat, hautajaiskuvat ja hääkuvat. mahdollisesti joku kehystetty raamatunlause.
Tämä grammarikuva kiinnostaa minua jostain syystä suunnattomasti. Itse näen siinä seuraavia asioita, tai luulen näkeväni.
Nämä ihmiset ovat perhe. Työn raskauttamille, joskus 1870 -luvulla syntyneille karkeisiin vaatteisiin pukeutuneille työläisvanhemmille on siunaantunut lapsia, kaksikin. Poika on jo salskea nuori mies, hiuksetkin taakse kammatut. Korkea otsa antaa älykkään vaikutelman, korvat on hän perinyt äidiltään, ja osan nenästään. Edustanevatko paitansa kaksi olkanappia sen aikaista muotia, mene ja tiedä. Tytär on perinyt äitinsä nenän ihan satasella, jos sanonta sallitaan. Korviaan ei näy, mutta olisipa hauska nähdä. Jotenkin toivoisi, että olisi saanut isänsä pienemmät läpyskät hän.
Grammari oli tuohon aikaan uudehko keksintö - ja aivan tasan varmasti kallis ostaa. Nyt saattoi soittaa taltioitua musiikkia, aina vain uudestaan ja uudestaan. Isä ei oikein ymmärrä näitä nykyajan kotkotuksia, mutta tytär ymmärtää kyllä. Rakkaan tyttären painostuksesta siihen kauan säästettiin, ja vihdoin ostettiinkin. Isän tyttö, vaikkei isä sitä koskaan sano. Grammarin torvi kiiltelee vielä uutuuttaan, ajan kuluessa sekin himmenisi. Tytär keskittyy tekemiseensä, ihan on käärinyt hihansakin, etteivät ne häiritsisi levyjen, noiden kalliiden aarteiden käsittelyä. Isä katselee modernin tyttärensä varmoja otteita alistuneesti. Uusi aika on tullut kylään, se on tässä ja nyt, mutta tuntuu jotenkin ohittavan isän. Ei hänen nuoruudessaan ollut mitään tällaista. Tytär ottaa ajan virrasta kopin juuri kuten nuoriso on aina tehnyt, tyttärestä kasvaa gromonatiivi. Levyjä on hankittu kalliilla kokonainen pino, mitähän sieltä löytyy? Ei ainakaan Elvistä, menee vielä kolmisenkymmentä vuotta ennenkuin tyttäret häneen sekoavat. Dallape oli nähnyt päivänvalon jo vuotta aiemmin, mutta tuskinpa oli ehtinyt vielä mitään levyttää. Taisivat tehdä talvikeikkaa luistinradoilla kuvan ottamisen aikaan.
Tyttären otteista paistaa hellyys, ummistuneista silmistään paistaa eroottinen kajo jota kauniisti laitettujen hiusten kiilto korostaa. Yksi kiehkura on karata, taisi hän sen kohdan kiinnittää puolitahallaan vähän huonosti. Nyt laitetaankin pyörimään SE levy, se sama joka saa aikaan noita kummia väristyksiä, sielläkin suunnalla kehoa mistä ei ole paljon puhuttu, eikä puhuttaisikaan. Laulaahan levylle hän, jonka kuvakin oli lehdessä, komea oli. Musiikki tulee olemaan tässä perheessä jatkossa läsnä mutta isän ihmetys ei väisty vaikka tähän keksintöön jotenkin tottuukin. Ehkäpä isä ja äitikin joskus työltään jaksavat laittaa jonkun mieleisen levyn soimaan särkisoppaa suurustaessaan. Tästä kodista tuli jossain olennaisessa mielessä kulttuurikoti, vaikka tuskinpa nämä ihmiset tätä siirtymää itse tiedostivat silloin tammikuussa -26.
Pöytäliina grammarin alla sisältää grafiikkaa. Siitä tulee mieleen nuottiviivasto, nuottiavain ja viivastolle piirretyt nuotit, vaikka mukailtu aika lailla onkin. Niinhan graafikon kuuluukin. Liina näyttää olevan varta vasten grammaripöytää varten hankittu sen arvoa ja merkitystä korostamaan. Ehkäpä tässä juuri näkyy jäyhän äidin vaikutus: kyllä liinan pitää pöydällä olla, vaikka sitten grammarin alla ja kuva aiheeseen sopiva, kyllä jämpti on niin.
Näitä ihmisiä ei enää ole, mutta tuo grammari saattaa jostain löytyä. Vanhalla myllyllä saattaisi olla monta tarinaa kerrottavanaan.
Mainio teksti Pekka...hienoa.
Sääli ettemme koskaan saa tietää, viimeinenkin ihminen joka tiesi tuosta ajasta ja kuvan ihmisistä kuoli 10 vuotta sitten.
Laari on tyhjä, kertakaikkiaan.
Itselläni on, kuulemieni tarinoiden perusteella sellainen käsitys että kuvan istujat ovat työläisiä eräästä yrityksestä ja heitä viihdyttää konttorinjohtajan tytär. Varma en ole kuitenkaan. Alistunut ilme jopa pelokas on varmaan totta sen kaverin suhteen joka istuu DJ:n vieressä.
Lähetä kommentti