Tällä kuvalla ei ole mitään tekemistä kuvajournalismin suhteen. Kuvassa on aikoja sitten kuolleita ihmisiä, joista yhden tunsin.
Pieni poika istuu isänsä sylissä, kädessään nelikulmainen esine, jota en tunnista. Se voisi olla tulitikkulaatikko, joka on pojan vartaloon päin kallellaan ja perspektiivi lyhentää sen neliöksi.
Pojalla on päällään sukkahousut, paksusta villasta kudotut. Ne kutittavat armottomasti ja niiden sukkanauhavyö syöpyy sisään ihoon. Tuohon aikaan ei ollut mukavia vaatteita, kaikki oli muodollista ja kaikkea toimintaa kehysti ahdistus kaikesta. Eniten kaikesta ahdisti jumalan kosto. Jumala kosti nautinnonhalun, jumala kosti orastavan seksuaalisuuden, jumala kosti leikkimisen sunnuntaina, jumala kosti ja kosti ja kostosta muistuttivat opettajat, vanhemmat ja kirkko aamusta iltaan.
Pienestä pojasta kasvoi ahdistunut, mutta hyvin älykäs mies, joka nai väärän naisen. Psykopaattinainen ajoi miehen alkoholismiin ja ennenaikaiseen kuolemaan.
Ikkunassa on risti, se on siellä muinaisen valokuvaajan mokailun takia, kuin muistuttamassa siitä kauhusta, jota uskonto levitti kaikkialle. Valokuvaaja on koettanut poltella labrassaan ikkunaa esiin, senajan välineillä, kemioilla ja papereilla ja osaamattomuudella hän sai aikaan ristin ikkunanpuitteista, ei muuta.
Oikeanpuoleisella miehellä on huomiotaherättävän pitkät sormet, sen perusteella mitä tiedän ja arvaan - hän ei ollut ruumiillisen työn tekijä. Miehellä on hieno kello, ei pyöreä, vaan kapea neliö. Paidan kädensuussa ei ole kalvosinta, vaan nappi, kovin suurta juhlaa ei vietetä.
-
Jotain on tapahtunut kuvan alaosassa. Joko kameran linssin edessä on ollut kuvaajan sormi tai filmi on valottunut osittain. Ei…väärin. Jos siinä olisi ollut sormi, olisi se kohta alivalottunut, nega olisi ollut kirkas ja positiivissa olisi musta läiskä. Samoin, jos filmi olisi saanut valoa, olisi nega mennyt mustaksi ja tuossa olisi vaalea läikkä. Siis nega on saanut valoa. Miten vaikeaa ajatella analogisesti ja käänteisesti, kaikki se on jo kaukana takana.
-
Silloin ennen, eivät ihmiset juuri hymyilleet. Ei ollut syytä. Sota oli loppumaisillaan. Tiedettiin, että kaikki menisi tai hyvällä onnella ei ihan kokonaan, ehkä maata ei miehitettäisi. Sitä rukoiltiin. Kun ei miehitetty oli se jumalan kiitos ja hänen ansiotaan, jos olisi miehitetty -olisi se merkinnyt, että tuntemattomat ovat hänen tiensä. Herra koettelee, mutta ei hylkää. Sattumanvaraiselle selitys. Ihmisen pitää selittää, hänet on niin rakennettu.
-
Oli luotettu Kansainliittoon kuten suomalaiset Natoon nyt. Kansainliitto olikin 1939 näpäyttänyt Neuvostoliittoa, asettanut pakotteita ja lopulta erottanut maan. Se ei Venäjää vaivannut. He ottivat Karjalan mistään piittaamatta kuten nyt Krimin ja kohta ItäUkrainan.
Millekään ei koskaan voi mitään. Vahvin voittaa aina. Kannattaa ruveta vahvaksi ja olla voittajien seurassa, vaikka allekirjoittamalla Sanomien sopimus ja hylkäämällä kollegansa.
-
Kuvassa olevat ovat siis kuolleet, nuorinkin heistä jo 20 vuotta sitten. Kuvassa he eivät ajattele kuolemaa. Et ajattele sinäkään. Mutta sinäkin kuolet ja kaikki mitä teit muuttuu merkityksettömäksi. Sammut hiljaa tai kidut kovasti, sama lopputulema, ikuinen pimeys.
Villasukkia ja kiristäviä, jäykkiä vaatteita, joissa hankalia solmukkeita, nauhoja, hakasia ja kutittavia materiaaleja. Muuten elämä on sama kuin silloinkin. Millekään ei voi mitään.
Takaraivossa jatkuva kauhu ja pelko. Heistä tuli sinun isiäsi ja äitejäsi tai isovanhempiasi. Ihmetteletkö miksi olet sellainen kuin olet. Taustasi ei ole häävi. Saatko sinä poikki sukupolvien vihan ja ahdistuksen kierteen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti