lauantai 16. elokuuta 2014

Menehtynyt omainen. Keikan anatomiaa (kujoa)

Kirjoitan casen auki, en liitä julkaistavaksi tarkoitettuja kuvia. Luotan siihen, että osaat kuvitella tilanteen ja visualisoida mielessäsi.
-
Tieto keikasta tulee friikulle mailissa, niin on helpompi. Asiakas voi antaa heti tarpeelliset tiedot. Kun työskentelet kauan kestäneessä, vakioidussa toimitusprosessissa, tietää kuvatoimitus mitä tarvitset. Osoitteen on oltava täsmälleen oikein. On hyvin hankalaa hakea suurelta rivitaloalueelta logistisesti sopivaa parkkipaikkaa, kun osoite on vaillinainen. Taloja on pitkin poikin ja navigaattori vie sinut vain kadulle alueen viereen. Jos kannat raskaat valot mukanasi, kiinnitä huomio siihen, että tarkistat missä kuvauspaikka todella sijaitsee. Voit olla sadan metrin päässä varsinaisesta osoitteesta.
Kun saat maililla tiedot keikasta, voit käynnistää ajattelun ja keittää sopan puolivalmiiksi. Tiedät keitä on vastassa, mikä on jutun kärki ja mitä haetaan. Keikka on aina toimittajan lapsi, pidit siitä asetelmasta  tai et. Hän on ideoinut ja tehnyt researching ja antaa sinulle tietoa senverran kuin kuvittelee tarvittavan. Ikävän usein se on vain osoite ja aika. Oleellinen puuttuu usein. Mikä on moodi? Surua, ahdistusta vai iloa ja onnea. Suurin osa toimittajista toimii, kuin kuvaaja olisi mukaan liimautuva möykky, siis Suomessa. Kokonaisvaltaista journalismia ei käsitetä. Koulutuksessa on vakavia puutteita, Tampereella nuorille toimittajille korostetaan, että kuvaajien pitää olla tiukassa ohjauksessa. Olemme itse aikaansaaneet tämän, vanhankoulun kuvaajat osasivat kuvata ( paremmin kuin suurin osa nuorista)…... mutta olivat auttamattoman alikoulutettuja toimittajan rinnalla. Monet totaalin pöljiä.
-
Tämän keikan tausta on Ms Irman uppoaminen 50 vuotta sitten ja haaksirikossa kuolleen isän lasten haastis. Turmassa kuoli 11 ihmistä jokseenkin samasta kylästä. Lapsia, vaimoja ja heidän miehiään. Suuri suru vallitsi pienessä yhteisössä.
Irman hylkyä ei koskaan löydetty ja hukkuneistakin vain yksi pelastuslauttaan takertuneena. Syytä turmaan ei tiedetä, eikä paikkaa Ahvenanmerellä. Lähtötilanne on ahdistava. Mitä on vastassa? Työssäni joutuu kohtaamaan surua ja toivottomuutta menetyksistä, myös vihaa jne. Siksi lehtikuvaajat tulevat lopulta kyynisiksi ja masentuneiksi. Mutta omaa tunnetilaa EI SAA näyttää kuvattavalle. Ammattimaisuus edellyttää, ettei asiakkaan tunteisiin mennä mukaan kuin asiallisella empatialla.
-
Saamani osoite on tällä kertaa väärä, lehtityössä kaikki pitää tarkistaa kahteen kertaan tai kolmeen. Mutta paikka löytyy lopulta. Tullaan ulos autoista ja vastassa on kolme omaista. 
Toimittaja menee ensin lähelle heitä, kuvaaja seuraa. Olet aina kakkonen …ja se on hyvä asia. Toimittaja tekee haastiksen ja ottaa johdon esittäytymisessä. Kuvaaja tukee toimittajan habitusta noin 45 astetta takavasemmalla.
Minulla on tapana käteltäessä koskea kauemmin kuin obligatorinen 2 s. Katson silmiin ja tunnustelen, milloin käteltävä alkaa vetää kättään irti. Reagoin onko käsi hikinen, veltto, ylipuristava, pelokas.
Otan tavallaan otteen tässä ja samalla seuraan kuvattavan kasvoja, kiristyvätkö, katsooko silmiin, onko avoin. Lepääkö käsi kädessäni rauhassa. Tämä vaikuttaa kuvaamiseeni. Mitä kireämpi ihminen, sitä kauemmin olen kuvaamatta alussa. Tämä on vain opittava.
-
Haetaan istumapaikat, että voidaan aloittaa. Kuvaajan kohteliaisuuden ja tilannetajun määrää ei voi ylikorostaa. Sinä olet samalla näkymätön ja samalla miellyttävä kokemus, joka antaa vastapelurin avautua täysin. Usein lopuksi jututettava puhuukin kuvaajalle ja vain kuuntelee toimittajan kysymyksen. KATSO koko ajan silmiin, hae kontaktia ja tee mikronyökkäyksiä, kun haastateltava puhuu, tue häntä. Rakenna suhde. Suomessa juodaan kahvit aina haastattelun yhteydessä. 

KOOTUT ÄLÄT
ÄLÄ ryntää ottamaan pöydästä ensimmäisenä. ÄLÄ jätä myöskään ottamatta, se tulkitaan ylimielisyydeksi. Jos olet naiskuvaaja, ÄLÄ ala vaatimaan kahvin sijaan haudutettua teetä tai omalla tavallasi paahdettua kahvia tai gluteiinitonta pullaa tai lihatonta pasteijaa. Muista kokoajan, että haastateltava on kuningas ja haastattelija prinsessa, eivätkä  sinun egotrippiäsi. Katso miten ihmiset ottavat kahvia ja kuuntele: emäntä moittii aina tekemäänsä pullaa, vedä siitä johtopäätökset ja  seuraa tarkasti haastattelua. ÄLÄ kuvaa vielä, ÄLÄ koskettele kameraa, ÄLÄ ala laittaa valoja, ÄLÄ kysy, koska kuvataan jne. idioottimaista. Ole rento ja ime tilanteesta.
-
Omassa keikassani on ongelma, haastateltavat eivät haluaisi aluksi juttua tehtävän  yksityisyyden säilyttämisen takia. Haastattelu on sovittu ilman ns laajempaa kehystä. Ei ole teemanumeroa haaksirikoista tai perheiden surukokemuksista, vain tämä juttu.
Alkaa muodostua tensiota. Nyt tarkkana. Kun toimittaja on ahdingossa, kuvaajan--ollessaan ammattitaitoinen pitää laukaista tilanne. Tässä tapauksessa pyydetään, että voisimmeko katsoa kuitenkin valokuvia, joita on jäänyt laivasta jne. 
Valokuvaterapia, Kanadassa 1970 luvulla kehitetty, ei siis Miinatädin Suomessa----toimii hyvin. Valokuva laukaisee tension, syntyy suvantovaihe ja kertominen alkaa kiinnostaa. Haastattelu on terapiaa. Usein toimittaja ja kuvaaja ovat kohteen elämässä ainoita, jotka osoittavat aitoa kiinnostusta, jos kohta ammatillisesti harjoiteltua. Toimii - jos osaa asiansa.
-
Visuaalisesti tilanne on myös hankala. Paikka on mutterihuvimaja, jossa ikkunat joka suunnassa ja yllä katto. Tavallaan kuvattavat ovat vastavalossa koko ajan ja kasvot menevät tukkoon ja tausta auki. On aika siirtyä telepuolelle ja tiivistää ryhmä. Haen siitä surun indiisioita ja onnistun - kun menen ulos ja häivytän itseni. Saan sillä hetkellä mukanani kantamasta välineistöstä kasaan vain 340mm  täyskennolla, mutta se riittää. Voin häivyttää staattisen vastavalon lamaavan vaikutuksen ja keskittyä pään asentoihin ja mikrolihaksiin kasvoissa. Kuvattavia on kolme, joten joudun odottamaan kauan mylly ylhäällä ja selkä alkaa huutaa 10 minuutin jälkeen. Odotus palkitaan symmetrisinä liikkeinä ja katseen suuntina. Lopuksi lavastan, koska pääkuvaksi pönötys ei riitä. 
Haen vanhaa kliseetä "katsotaan yhdessä kuvaa". Kuvattavia on nyt haastiksen lopuksi helppo liikutella. Heitä hiukan jo naurattaa, kun annan hassuja ohjeita ja nonchaleeraan itseni eli kompuroin hiukan ja käännän huomion ikään ja kömpelyyteen, ilmapiiri kevenee ja voin tulla keikan lopuksi aivan lähelle ilman, että kuvattavat vaivautuvat --- mutta tuon tilanteen luomiseen on mennyt tunti.
-
Tekniikkaa. Bodyna tuttu ja turvallinen D800 josta ruuvaan akkukotelon pois, että mylly olisi vähemmän pelottava. Kuvaan rawia, koska joudun labrassa avaamaan kasvoja ja kaivamaan vastavalosta detskuja. Vaikka kuvaan 1600iso riittää kohinatonta ja dynamiikaltaan runsasta materiaalia yllinkyllin.
Kasvojen punerrus on aina ongelma, kun tunteet ovat pelissä. Kasvoihin tulee tunnereaktion läikkiä. Kevennän  raw konversion jälkeenkin ps:ssä punaista saturation paletin red kanavalla lightness arvoa säätämällä, tepsii ---koska tunnen painon. Et tee printtejä musteruiskulla vaan kuvaat cmykkiä ja painoa varten. Muista se, kun touhuat alavaloalueen kanssa.
Kolme kuvattavaa ovat noin 1,5 metrin etäisyydellä toisistaan. 340 millisellä joutuisin himmentämään niin tappiin saavuttaakseni kaikki DOffin sisään, että valitsen mieluummin tärkeimmän henkilön, jota muut kaksi katsovat --- skarpiksi. Muut menkööt ulos doffista.
Näin saan valotusajaksi inhimillisen 125 osasekuntia, jolla pystyn kuvaamaan eipehmeää kuvaa helposti, 95% frameista on käyttökelpoisia, mutta jos laskisin aikaa 30 osasekuntiin olisi enää puolet kelvollisia. Olen ottanut pois IS:n ja AF:n -- koska en halua automatiikan hakevan mitään, ilmeet ovat liian instantkamaa automatiikoille, refleksit ratkaisevat. Toimin vanhan liiton opetusten ja kokemusten varassa.
-
Keikka on ohi. Seuraa jälkihoito. Tapanani on kertoa hiukan kuvista, joita otin ja kehaisen kuvattavia. Nyt mukana on ollut vanhoja valokuvia, jotka kellastuvat huonon fixpesun ja hca:n puutteen takia. Annan ohjeita skannauksesta ja muista kuvien hoitojutuista.
Kehaisen paikkaa  ja kättelen ja koetan olla ihminen ihmiselle. Ei makeilua, kuten niin usein olen nähnyt naisjournalistien toimivan jolloin haastateltava hämmentyy.
-

Tämäkin koko prosessi paljon laajemmin ja kuvaesimerkein tulevassa 
kirjassani "Suomalainen kuvajournalismi "
-
PS…kokonaan oma lukunsa on, voiko kuvaaja osallistua haastatteluun ja kuljettaa keskustelua. Jos teet tämän, sinun on tunnettava toimittaja ja että hän hyväksyy sinun ulostulosi perinteisestä roolista. Jos et tunne toimittajan aggressiopistettä ja kysyt jotain, jota toimittaja (naistoimittaja lähes aina) ei ymmärtänyt…saat loparit eli keikkasi loppuvat siihen paikkaan, tiedän tästä aiheesta monia surullisisa tarinoita. Suomalaisessa mediassa suurin erehdys on osata asiansa, tietää paljon ja olla aktiivinen ja idearikas. Sellaista ihmistä ei kauaa kestetä. Kun tunnet toimittajan ja tiedät paljon aiheesta, voit auttaa toimittajaa ja joskus jopa ottaa koko haastiksen haltuun.. ( yleensä naistoimittajan on vaikea kysyä ohi harjoittelemansa agendan teknisaiheisessa jutussa) Tästä paljon lisää jatkossa.
-
Juttuni kuvana Ms ( Motor Ship ) Irman kuva. Alus jossain Helsingissä saapumassa kaijalle. Kuvan lähde on menehtyneiden perhealbumi, kuvaaja tuntematon.
Taustalla saattaisi olla Larun vesitorni???



Sanasto:
anatomia = henkilön fyysisen kokonaisuuden sisältö
case = asia tai suoritettava asia-alue
friikku = freelance, vapaa työntekijä
prosessi = jonkin toiminteen tapa edistyä
research = tutkimus, toimittajan tekemä esivalmistelu ja tutkintatyö
moodi = tapa toimia, erityinen malli
empatia = myötätunto
habitus = esim. olotila, olemisen tai elämisen muoto
reagoida = esim. toimia jonkin teon perusteella
mikroele = kasvojen pienet lähes huomaamattomat nytkähdykset ja ilmeenvaihdot
egotrippi = omalle itselle omistettu tapa toimia
teemanumero = jotain erityisaluetta käsittelevä lehden osa
indisio = esim. todiste
dynamiikka (valokuvaus) = sävyala esimerkiksi tumman ja vaalean pään väliin jäävä mitattavasti toistuva alue
konversio = kääntäminen tai muuntaminen toiseen arvoon
cmyk = cyan magenta yellow musta( K= key), eli värierotteluvärit
himmentää tappiin = himmentää pienimpään objektiivin mahdolliseen aukkoon, esim. 32 tms.
dof = depth of field, syväterävyys
refleksi = ilman harkintaa nopeasti syntyvä toiminne
hca = hypo clearing agent, kiinnitteen poistoon käytettävä kemikaali
fix = kiinnite, negatiivi ja positiiviprosessissa
aggressio = purkautuva viha
agenda = esim. työjärjestys

Laru = Lauttasaari


3 kommenttia:

Antti Eintola kirjoitti...

Tämä oli mainio teksti. Kirjoitat hyvin ja analyyttisesti.

Vaikka kuvaankin eri välineeseen kuin sinä huomasin, että kuvattavan kohtaamisessa ei juuri välinekohtaisia eroja ole. Tv:ssä kuvaa toki tarvitaan enemmän ja pidempiä jaksoja, mutta pohjatyö kuvaukselle täytyy aina tehdä.

Itse asiassa hieman yllätyin tekstiä lukiessani ja yhtymäkohtia huomatessani - ja se johtuu siitä, että en ole tällaista juttukeikan sanoiksi purkua koskaan harrastanut. Keikat ovat menneet intuitiolla ja kokemuksella, mikä on ihan hyväkin asia, mutta keikan avaaminen tekstiksi auttaisi löytämään turhia maneereita ja urautumisia. Jos opettaisin kuvaamista laittaisin opiskelijat tekemään aukipurkuja. Omaan itseoppimistyökalupakkiin tämä ainakin sujahtaa. (Ja itsehän kaikki oppi täytyy hakea, koulutusta on surkean vähän tarjolla...)

Kuvattavaa ohjatessa on tärkeää motivoida toiminta. Harvoin tavikselle voi antaa suoria ohjeita, ja usein sellaiset näyttävätkin aika vaivaannuttavilta. Olen huomannut, että ohjattu toiminta menee luontevimmaksi kun kuvattavalle antaa tehtävän. En tiedä miten toteutit "katsotaan yhdessä kuvaa", mutta jos kuvattaville antaa tehtäväksi vaikkapa arvoida kuvassa olevan laivan pituuden, alkavat he silmä tarkkana etsimään kuvasta mittakaavaa ja pohtimaan montako metriä mittaa onkaan. Tehtävän laadun kautta kuvattaville saa erilaisia ilmeitä ja eleitä, ja onkin kuvaajan vastuulla hakea se jutun tunnelmaa vastaava tunnetila. Iloisin ilmein ei tätä kuvaa voisi katsella.

Kuvaajan osallistuminen haastatteluun/keskusteluun onkin mielenkiintoinen seikka. Pitkän uran tehnyt kuvaaja on työnsä aikana nähnyt satoja/tuhansia keikkoja, ja tavannut kymmeniä/satoja toimittajia. Sen myötä kuvaaja on myös nähnyt lukuisia eri tapoja tehdä haastatteluja ja käsitellä haastateltavia. Siinä mielessä kuvaajan kokemus saattaa olla laajempi kuin monen toimittajan, eikä olekaan ihme että tekisi joskus mieli mennä mukaan haastatteluun. Tutun tomittajan kanssa tämä onnistuukin, mutta usein on hyvä että sopalla on vain yksi kokki.

Antti Eintola


PS. Mukava, että palasit bloggaamaan. Yritän vastaisuudessa löytää aikaa osallistumaan keskusteluun.

Jore Puusa kirjoitti...

Hyvä teksti+++Antti.
Ilmaist paremmin tuon tehtävän atamisen kuvattavalle. Sitähän se juuri on. Joskus on valtava muuri kuvattavan ja kuvaajan välillä. Erityisesti silloin kun tekee yksin keikan. Olen kuvatoimitokuvaaja taustaltani ja suurin osa keikoista tehtiin yksin poislukien lehtien tilauskeikat toimittajineen.
On haastavaa kohdata panikoiva kohde. Juuri tuota tehtävän antamista harrastin ja harrastan. Kuvattava pitää saada suojamuurin takaa ikäänkuin paljaaksi mutta turvalliseksi itsensä tuntien kohtaamaan mies ja kamera.

Antti Eintola kirjoitti...

Panikoiva kuvattava on tämän ammatin suola. On valtavan palkitsevaa saada jännittynyt ihminen rauhoittumaan, ja ehkä lopulta myös ylittämään omatkin odotuksensa. Ja siinä saakin joskus tehdä jos minkälaisia temppuja...

Kuvauksen on syytä päättyä hyvin, etenkin case-kuvattavien suhteen. Muuten mahdollinen seuraava kollega saa eteensä mediaan kyynisen ihmisen. "Et kyllä mua kuvaa. Viimeksikin oli jossain lehdessä ihan kaamee kuva... yhtään tekään ette kato mitä teette."