Meressä (eikujoa)

Tiina II:n traanattu tammi pehmeni ja muuttui epävarmaksi. Kauas sillä ei enää uskalla lähteä. Moottorikin nikotteli, syystäkin…41 vuotias kun on. Tuli aika, jota jokainen merellinen pelkää, luopuminen vanhasta rakkaasta ja siirtyminen uudempaan.

Veneeseen liittyy valtava määrä tunteita. Pelkoa, ahdistusta, turhautumista ja toisaalta suurta nautintoa. Venettä raaputtaa ja unelmoi merestä. Sitten mereen pääsee ja kokee jatkuvan ketjun elämyksiä.

Käytän sanaa meressä tietoisesti. Olet meren sylissä, sisällä siinä. Sitä on kovin vaikea selittää, mutta maalla ei koskaan tunnu samalta. Meressä voit kuolla hetkessä, kun teet virheen. Vesi rankaisee heti. Maalla eksyttyäsikin voit pelastua, meressä tukehdut veteen pudotessasi yli laidan 300 metriä rannasta lokakuussa..marinan valot silmissäsi.

Hain uuden veneeni ja samalla elämäni viimeisen Raumalta. Uusi on harhaanjohtava sana..uusi minulle on oikein. Onhan paatilla ikää jo 25 vuotta. Uusi ;-) Tiina III on MariaMarian eli KalaKallen legendaariseen tehdasrunkoon rakennettu perähytillinen fiskari. Elon tuo 16 hv 2G Yanmar, jossa vihdoinkin makeavesijäähdytys. Paatti painaa puolet siitä, mitä Tiina II -vain 1700 kiloa. Silti se ei juurikaan rullaa ja 7,3 metrisenä menee juuri ja juuri läpi Suomenlahden aallosta nyökkimättä, kun tuuli tekee alle 50 senttistä aaltoa. Kun aalto on yli metrin, Tiina III alkaa nyökkiä, mutta niin tekee jokainen alle 10 metrinen. Nyökkimiseen tutustuin, kun ajoin Tiina III:n Raaseporista/ Tammisaaresta Porvooseen. Kesti 26 tuntia, toki nukuin Espoon edustalla, lähellä Suvisaaristoa muutaman tunnin. Keli oli kovahko, aalto oli yli metristä. Nautin ajaa veneen hytin ulkopuolella ja olin likomärkä suuren osan matkaa, mutta ilma oli kuuma ja lopulta vaatteet olivat suolaisen jäykkä kuori. Merikotka saatteli Sipoonlahdella, jota ajoin ulkokautta sisään. Se oli kuin tumma leija taivaalla.

Kun olin perillä, huomasin etten ottanut koko matkan aikana kuin kaksi pätkää videota. En ottanut stillin stilliä. Ihanaa, alan päästä valokuvauksen kahleista. Addiktio kuvata kaikki jättää minut hitaasti, ehkä ennen kuolemaa palaan normaaliksi ihmiseksi.

Paatti kesti hyvin. Kerran isossa aallossa hälysummeri vinkaisi, todennäköisesti moottoriöljyn pinta oli niin vinossa, että anturi paljastui. Kuuntelin jokaista kilausta ja kolahdusta herkin korvin, peläten koneen blackoutia.

Äijä kesti heikommin kuin moottori. Minun ei tule huono olo skönellä. Mutta rannassa sitä huonompi. Nyökkiminen tarttuu sisäkorvaan. Kun pääsin himaan, menin bastuun. Suihkukopissa laitoin silmät kiinni ja olin oksentaa, niin lujaa kaappi "heilui." Nyt, vuorokausi reissun jälkeen alkaa helpottaa. Vanhat merimiehet keinuivat maissa. He vastasivat kuvitteellisen mainingin reunaan antamalla periksi toisella jalalla.

Noita ukkeleita näkyi Turussa satamassa vielä 60 luvun lopulla. Istuin merimieskapakoissa usein kuuntelemassa juttuja sköneltä. Omituisia meriotuksia kellui konjakin sumentaman mielen pinnalla ja aalloilla.

-

Navigoin ensimmäisen kerran pitkällä reissulla plotterilla. Niitä oli kaksi. iPad ja siinä "Navigonin" softa ja Lumiassa ilmainen "Maastokartat" appi. Lisäksi vertasin plottereita koko ajan korttiin, koska ajoin osan matkaa ulkokautta- jossa maata ei aina näe ja saarten silhuetti mantereen suunnassa pettää. Sijaintihan on ongelma, jos olet kortin varassa. Silloin pitää tietää nopeus ja tarkka aika ym, että olet kartalla. Nyt sijainti tuli gepsillä heti. Rentouttavaa, saattoi ajaa tolpalta tolpalle ja nauttia maisemista. Kotireiteillä Porvoon edustalla en tarvitse korttia, enkä gepsiä - mutta Turun suunta on jo nyt vieraampi vaikka siellä hilluin pentuna kimppaveneillä. ( Lintusen Mara, KU:n legendaarinen kuvaaja ja opettajani Lahdesta, toivottavasti luet tämän jutun)

-

Merellä on tehtävä paljon päätöksiä, jotka vaikuttavat heti olemassaoloon. On ajateltava tuulen suuntaa suhteessa matkan ajalliseen kestoon. Koska raskainta on ajaa sivuaallossa, kannattaa valita reitti, jossa ajetaan  suoraan vasta-aaltoon ja sitten surffataan myötäaaltoon. Siis siksakkia, joka pidentää matkaa -mutta helpottaa oloa paatissa, sillä jatkuvaa rytkytystä ei kestä kukaan. ( Siis kukaan 62 vuotias) Saaret rikkovat mainingin, niistä otetaan apuja. Isoja selkiä vältellään, kun tulee kovaa. Aivotyötä siis. Merestä tulee takaisin isompana ihmisenä, kuin oli lähtiessä. Ei kuollut, ei vammautunut ja meni suunnitelman mukaan. Vain kerran oli käydä huonosti. Ajoin seisoen oviaukossa, kun isossa aallossa ovi lähti irti stopparista ja löi kiinni. Tuin itseäni vasemmalla kädella karmista ja sain onneksi sormet pois raosta juuri ennen lämähdystä. Sormet olisivat murtuneet, koska  saranatkin menivät mutkalle, eikä ovi mennyt enää kiinni.

-

Kun lähestyi Helsinkiä alkoi merikäytös muuttua. Veneilijät tervehtivät aina toisaan ulkona. Mutta stadin lähellä tervehtiminen loppui. Toinen toistaan kalliimmat 500 kiloeuron veneet syöksähtelivät kapealla väylällä metrin päästä ohi 20 solmun vauhtia rajoituksista piittaamatta. Bimbot katsoivat taakseen sampanjalasiin tekokynnet kilisten ja nauraen kun käännyin vasten peräaaltoa ylösalas keikkuen ja kiroillen, sikamaista. Köyhä kyykkyyn.

-

Aloitan siis bloggauksen taas. Mutta en enää niin hyvillä mielin kuin aiemmin.

Tilanne kuvan suhteen on pahentunut lisää kevään ja kesän aikana. Alman uudesta diilistä kuullaan surullisia huhuja ja masennus alalla tuntuu pahenevan puhelimessa kuultuna ja keskusteltuna. Olen tehnyt kovasti töitä turhaan vuosien ajan. Journalismin lama on niin kiusallinen ja tuskainen alan ihmisille, että kukaan ei jaksa reagoida tai toimia. Nyt juuri kuitenkin pitäisi. 

Irtisanomisaaltoja odotetaan lisää syksyllä. Ne joilla vielä on duunia, odottavat loppua, koska tietävät, ettei heille enää ole potkujen jälkeen alalla töitä. Niinpä tein itseäni motivoidakseni päätöksen, että kirjoitan keveämmin muustakin visuaalisuuteen liittyvästä silloin tällöin, jotta voisimme hengittää. 

-

Varustan lupaamallani tavalla tekstit etukäteisvaroituksella  KUJOA tai EIKUJOA. Tiedät mitä lukea. Muuten suunnitelmani eivät ole muuttuneet. Olen saanut vihreää valoa sille, että voin kertoa, kuka on luopiokuvaaja. Listaan niitä, jotka varastavat kollegojensa työt tai antavat julkaistavaksi kuviaan esim Sanomissa vaikka journalistiliitto on pyytänyt, ettei soppareita allekirjoiteta. 

Tiedän…mitään en tule saamaan aikaan. Tai sentään jotain. Seuraavan olen sanonut tuhat kertaa. Kun kirjoitan provokatiivisesti ja totta, kehtaan katsoa itseäni ihmisenä peilistä aamuisin. Elän kokonaan, kun olen kuulemma elossa.