Hans Paul "Napu" oli työtoverini muutamia vuosia. Kun jaoimme keikat ja arvioimme niitä, muuttui suhteemme hiljalleen ambivalentiksi. Tuo tarkoittaa, ettei Hans useinkaan voinut sietää minua, koska olin koulutettu kuvaaja ja menin tietämään valokuvauksesta asioita - joita en olisi saanut ilmaista tietäväni.
-
Koulutettu valokuvaaja oli -70 ja -80 luvuilla muulla tavoin alalle tulleiden hampaissa päivittäin. Otimme aika rajustikin yhteen arjen toiminteista. Mutta vihainen ja naureskellen alistava kommunikointi on eri asia kuin kuvat. Napu oli ammattilainen ja minä olin tulossa sellaiseksi. Kun tein enemmän raatokeikkoja alkoi LK:ssa esiintyä kateutta. Ongelma ei ollut aikaansaamani, Patricia oli myös pro ja tajusi, että ranskaa puhuvaan kaukoitään on parempi lähettää ranskaa puhuva kuvaaja tai venäjälle venäjää edes jotenkin puhuva valokuvaaja. LK:ssa oli toki kuvaajia, jotka eivät osanneet edes englantia, ruotsista puhumattakaan. Heidät voi panna keikalle ulkomaille vain toimittajan kanssa.
-
Nyt ymmärrän paremmin kateuden ja vihan alkuperän, mutta silloin vuosia jatkuva naljailu siitä, etteivät kuvani aina muka onnistuneet muiden mielestä kuvatoimistostandardin mukaan, koska oli koulutettu, sattui pirusti ja nosti sisäisen vastarinnan, joka sitten purkautui harkitsemattomana lausuntona navetan taakse viemisestä. Ne jotka pitivät jännitettä jatkuvalla piruilulla yllä, eivät tietenkään pitäneet siitä, että hiiri murisee. Aivan hyvin voisi nykystandardin perusteella puhua työpaikkakiusaamisesta.
-
Pahoja olivat vanhat lehtikuvaajat ja pahimpia pikkupomoiksi nostetut, jotka olivat tuleet alalle tsuppari, autonkuljettaja, kemigrafi, kehittäjä ja kopisti linjalta. Pahimmillaan "practical jokes" meni siihen, että jotkut vetivät rullat auki ja kelasivat ne takaisin sisään ja keikka ns."kusi". Tuota ei onneksi ollut Lehtikuvassa, mutta HS:n ja muiden lehtien kuvaajat tekivät sitä joskus. Lehtikuvassa oleva kuvaaja oli alisteinen HS:lle. Kun HS:n kuuluisa kuvaaja möyri hiihdon MM kisoissa umpitunnelissa hangessa, tuli urheilutoimittaja ja käski: "P on nyt huonossa kunnossa ja on hävittänyt filminsä hankeen, anna uutta." Silloin piti antaa ja…omat kuvat olivat seuraavana päivänä HS kuvaajan bylinellä.
Ehkä eniten koski kun HS:n suhteilla päässyt kurssitoverini ilmoitti haettuani HS:stä avautunutta Sverker Strömin paikkaa…"ei tänne voi ottaa kuvatoimistokuvaajia, niillä ei ole tarpeeksi luovuutta".
-
Luovuus riitti kyllä siihen, että kymmeniä kertoja oma kuvani oli HS:ssä ja sen alla lehden oman, keikalla epäonnistuneen kuvaajan nimi. Kuullostaako tähän mennessä katkeralta? Right so, olen katkera siitä mitä tapahtui. En myöskään ollut koko elämässäni tottunut sellaiseen nuolemiseen ja ohareihin, jota Lehtikuvassa ja laajemmin Sanomissa oli massoittain joka päivä. Perhetaustani oli ylpeä ja kasvatukseen kuului suoraselkäisyys ja heikomman auttaminen. LK ei ollut sitä, eikä Helsinki. Tulin täytenä maalaismoukkana 1977 stadiin ja jouduin kahden viikon kieliopintoihin, koska puhuin keikoilla Turun murretta, jota Pat ei voinut sietää. Piti poisoppia.
-
Lehtikuva opetti minulla valtavasti lehtikuvauksesta, ikävä kyllä se opetti minulle myös elämästä kaikkein paskamaisimmat temput. Katsoin vierestä Zappa klubin Jenytinin ja Koskisen touhuja ja olin kerran kuussa irtisanomassa itseäni silkasta häpeän sekaisesta raivosta. Kestin LK:ta ja Sanomia -77 syksystä -84 syksyyn. Sitten veto loppui ja oli pakko päästä pakoon pysyäkseen hengissä. Ennen kuolemaani kerron vielä miten patriarkaalisesti ja matriarkaalisesti johdetussa yrityksessä toisenlainen ihminen tuhotaan. Mutta ei vielä. Joitakin ihmisiä vanhalta ajalta on vielä töissä, enkä halua heille ongelmia.
-
Saatat ihmetellä, miten uskallan kertoa näitä. Minulla ei ole enää koskaan mahdollisuutta tehdä rakastamaani lehtikuvausta - vaikka olen edelleen taatusti parempi kuin esimerkiksi yksikään HS:ssä. Koska en voi tehdä tätä - en voi mitään enää menettääkään. Ainoa mitä voin tehdä on purkaa auki sitä, mitä tapahtui, jotta historia opettaisi nuoria…
-
Mutta Hans. Hän oli pro, siitä ei pääse mihinkään, olivat välimme silloin mitä tahansa. Tämä hänen kuvansa, jonka olen sitaattioikeudella arviointia ja opetusta varten ruutukaapannut FB:stä on toisaalta kameraseuralaisen ohjelmallisen viihteellinen ja toisaalta decisive moment ammattilaisuutta parhaimmillaan.
-
Kuva perustuu rytmiin, jonka saa aikaan toisto ja symmetria. Se on jokaiselle selvää. Liian hyvää tsägää olisi ollut, että vasemman puoleinen sotilas olisi myös pitänyt lakkia oikeassa kädessään. Olen teetättänyt tästä Napun kuvasta lukuisia analyysi- ja rajausharjoituksia opiskelijoilleni kautta vuosien.
-
Mitä nuorempia he ovat, sen vähemmän he tajuavat miten eristyksissä muusta maailmasta Suomi eli -60 luvulla. Kun puolalainen merisotilas pääsi iltalomalle Helsingin yöhön ( salaisen poliisin valvomana toki), ei friidun skotaaminen ollut vaikeaa, yhteistä kieltä ei varmaan juurikaan ollut, mutta tumman kauniin pojan toisenlainen käytös, niskaa hivelevät sormet, kohteliaisuus ja hellät kuiskaukset olivat aivan uutta suomalaisiin pahanhajuisiin kolmen sanan ( lähetäänks jo paneen) mörökölleihin tottuneille tytöille. Housuissa lienee käynyt sutina yöllä. Vannotaan valoja, tavataan taas. Yhdeksän kuukauden päästä tulee itku ruskeasilmäisen babyn kanssa.
-
Loistavin tyyppi kuvassa on oikean laidan upseeri, joka tajuaa mitä kuvaaja tekee ja nauttii siitä, että hänen laivastonsa on selättänyt ( terveisiä Kustaa Hulkko) Suomen siviilit. Poiju on 8 ja sen päällä on esine, jäähyväislahja? Tytöt ovat suistua jorpakkoon. Kuvaa voi rajata monella tavalla, ihan tiukkana se on myös mainio, itseasiassa olen sitä mieltä, että kuva hajoaa näin laajana, menetetään keskustan tapahtuman dynamiikka hajanaisiin laitoihin. Vasemmalta voisi hyvin nipistää jopa kummatkin sotilaat pois.
Tällainen kuva onnistuu vain ammattilaiselta, joka kykenee reagoimaan riittävän nopeasti ja joka näkee enemmän ja osaa arvioida mitä seuraavaksi tapahtuu.
-
Koulutettu valokuvaaja oli -70 ja -80 luvuilla muulla tavoin alalle tulleiden hampaissa päivittäin. Otimme aika rajustikin yhteen arjen toiminteista. Mutta vihainen ja naureskellen alistava kommunikointi on eri asia kuin kuvat. Napu oli ammattilainen ja minä olin tulossa sellaiseksi. Kun tein enemmän raatokeikkoja alkoi LK:ssa esiintyä kateutta. Ongelma ei ollut aikaansaamani, Patricia oli myös pro ja tajusi, että ranskaa puhuvaan kaukoitään on parempi lähettää ranskaa puhuva kuvaaja tai venäjälle venäjää edes jotenkin puhuva valokuvaaja. LK:ssa oli toki kuvaajia, jotka eivät osanneet edes englantia, ruotsista puhumattakaan. Heidät voi panna keikalle ulkomaille vain toimittajan kanssa.
-
Nyt ymmärrän paremmin kateuden ja vihan alkuperän, mutta silloin vuosia jatkuva naljailu siitä, etteivät kuvani aina muka onnistuneet muiden mielestä kuvatoimistostandardin mukaan, koska oli koulutettu, sattui pirusti ja nosti sisäisen vastarinnan, joka sitten purkautui harkitsemattomana lausuntona navetan taakse viemisestä. Ne jotka pitivät jännitettä jatkuvalla piruilulla yllä, eivät tietenkään pitäneet siitä, että hiiri murisee. Aivan hyvin voisi nykystandardin perusteella puhua työpaikkakiusaamisesta.
-
Pahoja olivat vanhat lehtikuvaajat ja pahimpia pikkupomoiksi nostetut, jotka olivat tuleet alalle tsuppari, autonkuljettaja, kemigrafi, kehittäjä ja kopisti linjalta. Pahimmillaan "practical jokes" meni siihen, että jotkut vetivät rullat auki ja kelasivat ne takaisin sisään ja keikka ns."kusi". Tuota ei onneksi ollut Lehtikuvassa, mutta HS:n ja muiden lehtien kuvaajat tekivät sitä joskus. Lehtikuvassa oleva kuvaaja oli alisteinen HS:lle. Kun HS:n kuuluisa kuvaaja möyri hiihdon MM kisoissa umpitunnelissa hangessa, tuli urheilutoimittaja ja käski: "P on nyt huonossa kunnossa ja on hävittänyt filminsä hankeen, anna uutta." Silloin piti antaa ja…omat kuvat olivat seuraavana päivänä HS kuvaajan bylinellä.
Ehkä eniten koski kun HS:n suhteilla päässyt kurssitoverini ilmoitti haettuani HS:stä avautunutta Sverker Strömin paikkaa…"ei tänne voi ottaa kuvatoimistokuvaajia, niillä ei ole tarpeeksi luovuutta".
-
Luovuus riitti kyllä siihen, että kymmeniä kertoja oma kuvani oli HS:ssä ja sen alla lehden oman, keikalla epäonnistuneen kuvaajan nimi. Kuullostaako tähän mennessä katkeralta? Right so, olen katkera siitä mitä tapahtui. En myöskään ollut koko elämässäni tottunut sellaiseen nuolemiseen ja ohareihin, jota Lehtikuvassa ja laajemmin Sanomissa oli massoittain joka päivä. Perhetaustani oli ylpeä ja kasvatukseen kuului suoraselkäisyys ja heikomman auttaminen. LK ei ollut sitä, eikä Helsinki. Tulin täytenä maalaismoukkana 1977 stadiin ja jouduin kahden viikon kieliopintoihin, koska puhuin keikoilla Turun murretta, jota Pat ei voinut sietää. Piti poisoppia.
-
Lehtikuva opetti minulla valtavasti lehtikuvauksesta, ikävä kyllä se opetti minulle myös elämästä kaikkein paskamaisimmat temput. Katsoin vierestä Zappa klubin Jenytinin ja Koskisen touhuja ja olin kerran kuussa irtisanomassa itseäni silkasta häpeän sekaisesta raivosta. Kestin LK:ta ja Sanomia -77 syksystä -84 syksyyn. Sitten veto loppui ja oli pakko päästä pakoon pysyäkseen hengissä. Ennen kuolemaani kerron vielä miten patriarkaalisesti ja matriarkaalisesti johdetussa yrityksessä toisenlainen ihminen tuhotaan. Mutta ei vielä. Joitakin ihmisiä vanhalta ajalta on vielä töissä, enkä halua heille ongelmia.
-
Saatat ihmetellä, miten uskallan kertoa näitä. Minulla ei ole enää koskaan mahdollisuutta tehdä rakastamaani lehtikuvausta - vaikka olen edelleen taatusti parempi kuin esimerkiksi yksikään HS:ssä. Koska en voi tehdä tätä - en voi mitään enää menettääkään. Ainoa mitä voin tehdä on purkaa auki sitä, mitä tapahtui, jotta historia opettaisi nuoria…
-
Mutta Hans. Hän oli pro, siitä ei pääse mihinkään, olivat välimme silloin mitä tahansa. Tämä hänen kuvansa, jonka olen sitaattioikeudella arviointia ja opetusta varten ruutukaapannut FB:stä on toisaalta kameraseuralaisen ohjelmallisen viihteellinen ja toisaalta decisive moment ammattilaisuutta parhaimmillaan.
-
Kuva perustuu rytmiin, jonka saa aikaan toisto ja symmetria. Se on jokaiselle selvää. Liian hyvää tsägää olisi ollut, että vasemman puoleinen sotilas olisi myös pitänyt lakkia oikeassa kädessään. Olen teetättänyt tästä Napun kuvasta lukuisia analyysi- ja rajausharjoituksia opiskelijoilleni kautta vuosien.
-
Mitä nuorempia he ovat, sen vähemmän he tajuavat miten eristyksissä muusta maailmasta Suomi eli -60 luvulla. Kun puolalainen merisotilas pääsi iltalomalle Helsingin yöhön ( salaisen poliisin valvomana toki), ei friidun skotaaminen ollut vaikeaa, yhteistä kieltä ei varmaan juurikaan ollut, mutta tumman kauniin pojan toisenlainen käytös, niskaa hivelevät sormet, kohteliaisuus ja hellät kuiskaukset olivat aivan uutta suomalaisiin pahanhajuisiin kolmen sanan ( lähetäänks jo paneen) mörökölleihin tottuneille tytöille. Housuissa lienee käynyt sutina yöllä. Vannotaan valoja, tavataan taas. Yhdeksän kuukauden päästä tulee itku ruskeasilmäisen babyn kanssa.
-
Loistavin tyyppi kuvassa on oikean laidan upseeri, joka tajuaa mitä kuvaaja tekee ja nauttii siitä, että hänen laivastonsa on selättänyt ( terveisiä Kustaa Hulkko) Suomen siviilit. Poiju on 8 ja sen päällä on esine, jäähyväislahja? Tytöt ovat suistua jorpakkoon. Kuvaa voi rajata monella tavalla, ihan tiukkana se on myös mainio, itseasiassa olen sitä mieltä, että kuva hajoaa näin laajana, menetetään keskustan tapahtuman dynamiikka hajanaisiin laitoihin. Vasemmalta voisi hyvin nipistää jopa kummatkin sotilaat pois.
Tällainen kuva onnistuu vain ammattilaiselta, joka kykenee reagoimaan riittävän nopeasti ja joka näkee enemmän ja osaa arvioida mitä seuraavaksi tapahtuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti