Mietitään hetki miksi lehtikuvat ovat vaikeita toteuttaa.
Tehdään se esimerkkien kautta. Se on helppoa.
Lehtikuvaajan ongelma on aina aika.. kuvattavan hermot palavat mitä isompi jehu hän on. Tai mitä pienempi. Kuvaaja ei koskaan voi työskennellä rauhassa, eikä siihen ole syytäkään. Lehtikuvaamisen adrenaliiniryöppy syntyy sen nopeatempoisuudesta.
Tässä sama veto mutta elementtien määrää on lisätty huimasti eli kahdella!!. Tausta on nyt skarppi kaikkine elementteineen, jolloin taustan visuaaliset tekijät alkavat merkitä kuvattavan suhteen.. Kuvassa on toinen merkittävä elävä ja liikkuva elementti, hauva- jolla on merkitys kuvan suhteen ja jutun suhteen.
Nyt kuvaaja joutuu monta kertaa suuremman paineen kohteeksi. Hänen on huomioitava taustan elementtien suhde ja kosketus kuvattavaan, hänen on huomioitava kuvattavan suhde taustaan ja näiden lisäksi hauvan suhde kuvattavaan ja taustaan.
Muuttujia on yhtäkkiä monta ja sitten lisätään kamerankäsittelyn osaaminen, henkilöohjaus, aikatekijä, hauvan liike, miehen liike, silmien auki/kiinni kummallekin, journalistinen perusta, värikontrasti, DOF voimakkuus, hauvan ja miehen kontakti suhteessa taustaan jos tausta on hauvan kannalta oleellinen mutta miehen ei jne . Ei tarvitse jatkaa….. ymmärrät kyllä minkä sekasorron kohteeksi kuvaaja joutuu. Siksi jo tämä asetelma usein skipataan liian haastavana.
Siksi kuvataan yhden miehen pönötyksiä softilla pohjalla tai siksi sen yhden miehen päässä on taustan ainoa tappi. Juuri tässä tarvittaisiin lehtikuvauksen ergonomian hallintaa. Jos sitä ei ole, kuvasta on kuvajournalismi kaukana.
…...ja kun mennään kuvaan, jossa elementit lisääntyvät kolmeen plus tausta ja kuvaajalla on minuutti pari aikaa, hän todennäköisesti ei pysty tuottamaan kunnollista suoritetta, jos koulutus on heikko. Tässä vaiheessa viimeistään hänen on pakko katsoa kamerasta ohi toisella avoimella silmällä. Hänen on aavistettava kohteiden liike siitä, miten vartalot painottuvat ja minne silmät katsovat.
Hyvin vaikeaa, miltei mahdotonta. Vain äärettömän harvalla on kyky katsoa ja nähdä niin, että usean muuttujan kuvasta tulee kuvajournalismia.
Tehdään se esimerkkien kautta. Se on helppoa.
Lehtikuvaajan ongelma on aina aika.. kuvattavan hermot palavat mitä isompi jehu hän on. Tai mitä pienempi. Kuvaaja ei koskaan voi työskennellä rauhassa, eikä siihen ole syytäkään. Lehtikuvaamisen adrenaliiniryöppy syntyy sen nopeatempoisuudesta.
Tässä on perus HS-kuva. Näin pitää kuvata, kun kuuluu tiettyyn kastiin. Kuvaan nostetaan puolitorso keskelle ja tausta pudotetaan pois pikkutelellä ja isolla aukolla. Tällaista kuvaa voi käyttää missä tahansa jutussa. Tämä kuva on geneerinen eli laajennettu passikuva.
Oleellista on, että tämä on kaikkein helpoin lehtikuvaus (tapa). Jopa HS ja IS freet pystyvät siihen. Kun kuvaa käytetään tarpeeksi usein näin, se syöpyy kollegojen kuvaustavaksi --oli tilanne mikä tahansa. Kun tausta on riittävän softi --ei sen vuorovaikutuksesta kuvattavan kanssa tarvitse välittää. Ainoa mikä merkitsee on silmäluomet. Ovatko ne puolitangossa vai osaako kuvaaja katsoa kameran ohi ja nähdä koska räpäytys on nousemassa ja laukaisee silloin. (miksi?)
Tässä sama veto mutta elementtien määrää on lisätty huimasti eli kahdella!!. Tausta on nyt skarppi kaikkine elementteineen, jolloin taustan visuaaliset tekijät alkavat merkitä kuvattavan suhteen.. Kuvassa on toinen merkittävä elävä ja liikkuva elementti, hauva- jolla on merkitys kuvan suhteen ja jutun suhteen.
Nyt kuvaaja joutuu monta kertaa suuremman paineen kohteeksi. Hänen on huomioitava taustan elementtien suhde ja kosketus kuvattavaan, hänen on huomioitava kuvattavan suhde taustaan ja näiden lisäksi hauvan suhde kuvattavaan ja taustaan.
Muuttujia on yhtäkkiä monta ja sitten lisätään kamerankäsittelyn osaaminen, henkilöohjaus, aikatekijä, hauvan liike, miehen liike, silmien auki/kiinni kummallekin, journalistinen perusta, värikontrasti, DOF voimakkuus, hauvan ja miehen kontakti suhteessa taustaan jos tausta on hauvan kannalta oleellinen mutta miehen ei jne . Ei tarvitse jatkaa….. ymmärrät kyllä minkä sekasorron kohteeksi kuvaaja joutuu. Siksi jo tämä asetelma usein skipataan liian haastavana.
Siksi kuvataan yhden miehen pönötyksiä softilla pohjalla tai siksi sen yhden miehen päässä on taustan ainoa tappi. Juuri tässä tarvittaisiin lehtikuvauksen ergonomian hallintaa. Jos sitä ei ole, kuvasta on kuvajournalismi kaukana.
…...ja kun mennään kuvaan, jossa elementit lisääntyvät kolmeen plus tausta ja kuvaajalla on minuutti pari aikaa, hän todennäköisesti ei pysty tuottamaan kunnollista suoritetta, jos koulutus on heikko. Tässä vaiheessa viimeistään hänen on pakko katsoa kamerasta ohi toisella avoimella silmällä. Hänen on aavistettava kohteiden liike siitä, miten vartalot painottuvat ja minne silmät katsovat.
Hyvin vaikeaa, miltei mahdotonta. Vain äärettömän harvalla on kyky katsoa ja nähdä niin, että usean muuttujan kuvasta tulee kuvajournalismia.
Ymmärrätkö yskän seuraavassa sarjassa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti