1939 Stalin käskee ampumaan Mainilan laukaukset, joista saadaan tekosyy hyökätä Suomeen. Fog of war toimii hyvin. Ukrainasta tuodut joukot yrittävät katkaista Suomen kapeimmalta kohdalta ja etenevät Raatteen tietä kohti Kemiä. Ukrainalaisilla on päällään paraatiunivormut, siis kesäkapineet. Lakerinahkasaappaat ja hienot sinellit. Nopean etenemisen piti olla helppo nakki ja rajan toisella puolella odotettiin suomalaisten työläisten jo odottavan hurraten valloittajaa. Toisin kävi. Raatteen tien ympäristöön paleltui 40 asteen pakkasessa hengiltä ja teurastettiin 10000 - 15 000 mm. ukrainalaista onnetonta.
Tulin Raatteen tien päähän juuri auringon laskiessa. Museo oli suljettu, eikä paikalla ollut ketään.Vain korppi ronkkui kuusessa. Tykit osoittivat hienotunteisesti länteen. Kiersin ensin taistelujen polun, jonka varrella vanhat pesäkkeet olivat madaltuneet ja häviämässä. Istuin yhdyshaudassa ja katselin laidan yli kohti pimeää kuusikkoa ja koetin sijoittaa itseni 40 asteen pakkaseen, nälkään, epätoivoon ja tietoon - ettei täältä koskaan pääse hengissä kotiin. En saavuttanut tuskaista olotilaa, joten menin hetkeksi tutkimaan historiaa:
Nyt on pimeää, en ottanut taskulamppua, joten istun hetken metsän laidassa ja annan silmien tottua. Sitten kohti hautaa. Tuntuu hyvältä, missään ei ole ketään. Lähin asutus on kymmenien kilometrien päässä. Tiellä kulkee vain hirviä tai susia yöllä. Korppi loikkii puusta toiseen ja seuraa minua. Hautapaikalla istun keskelle kumpua ja toivon, että jokin paranormaali murhaisi minussa asuvan piittaamattomuuden ja surun. Takamukseni alla on sikinsokin 500 ruumista.
Yö kuluu, eikä mikään liiku. Koska hauta ja tuonpuoleinen eivät vastaa, järjestän itselleni helvetin. Alan läähättää kiivaasti ja viiden minuutin kohdalla olen pumpannut hiilidioksidin pois ja paniikki rjähtää päälle. Kaivan kädet hautaan ja odotan. Pumppu repii rintaa, kädet puutuvat, huimaa ja kuolemankauhu valuu päälle myrkyn tavoin. Tunne on aivan sama kuin pahimpina sotavuosina. Raateleva kauhu tulee pimeästä, saa fyysisen muodon ja takertuu hakkaavaan sydämeen. Mutta ei mitään, nada.
Korppi tulee alas ja istuu joukkohautakyltille. Ehkä sen tekee mieli silmiä. Kun kompuroin takaisin autolle tajuan, että korppi oli se viesti, luonto lopulta jää --kun me kusipäät, kaiken raiskaajat ja riistäjät häviämme.
1940 suuri osa suomalaista oli tottunut elämään niukasti metsässä luonnon armoilla. Miten kävisi nyt. Suurin osa armeijasta on tietokonepelien rampauttamia nuoria miehiä, joille kilometrin kävely on ylivoimainen ja ajatus kyykkypaskalla käynnistä metsässä on mahdoton. Jos joukko koostuisi nuorten kuvajournalistien kaltaisista ihmisistä Suomi ajettaisiin poikki tunneissa, rohkeutta astua esiin ja eteen kuolemaan maan puolesta puuttuisi kokonaan. Turha meidän on lesota puollustuvalmiudestamme, sitä ei ole enää.
Tulin Raatteen tien päähän juuri auringon laskiessa. Museo oli suljettu, eikä paikalla ollut ketään.Vain korppi ronkkui kuusessa. Tykit osoittivat hienotunteisesti länteen. Kiersin ensin taistelujen polun, jonka varrella vanhat pesäkkeet olivat madaltuneet ja häviämässä. Istuin yhdyshaudassa ja katselin laidan yli kohti pimeää kuusikkoa ja koetin sijoittaa itseni 40 asteen pakkaseen, nälkään, epätoivoon ja tietoon - ettei täältä koskaan pääse hengissä kotiin. En saavuttanut tuskaista olotilaa, joten menin hetkeksi tutkimaan historiaa:
Raatteen tien taistelu alkoi tammikuun 1940 alussa. Suomalaisten toistuvat iskut neuvostojoukkojen selustaan olivat vahingoittaneet puna-armeijalaisten taistelumoraalia ja aiheuttaneet suoranaista ”suomalaiskauhua”. Neuvostolähteissä kerrotaan muun muassa, että kokonainen neuvostopataljoona olisi jättänyt asemansa ampumatta laukaustakaan kuultuaan hiihtämisen ääniä läheisyydestään.Divisioonan oman sisäisen tiedusteluorganisaation mukaan sotilaiden mielialat olivat heikot ja miehistö puhui avoimesti keskenään haluttomuudestaan taistella suomalaisia vastaan. Suomalaisten kyky liikkua tiettömässä maastossa, paksussa lumessa, yöllä ja päivällä ja tarvittaessa vuorokausikaupalla sekä kokemus pakkasesta olivat ratkaisevat syyt siihen, että miesluvultaan ja erityisesti raskaalta aseistukseltaan täysin ylivoimainen vihollinen hävisi. Neuvostoliittolaisten tappioon vaikutti myös huono varustautuminen pakkassäähän. Osa puna-armeijan sotilaista kuoli Raatteen tiellä kylmyyteen. Lisäksi puna-armeijan elintarvike- ja rehutilanne oli varsin huono taisteluiden loppuvaiheessa. (Lähde mm. wikipedia)
Nukun hiukan ja sitten löytämälleni joukkohaudalle, jossa noin 500 venäläistä. Nyt on pimeää, en ottanut taskulamppua, joten istun hetken metsän laidassa ja annan silmien tottua. Sitten kohti hautaa. Tuntuu hyvältä, missään ei ole ketään. Lähin asutus on kymmenien kilometrien päässä. Tiellä kulkee vain hirviä tai susia yöllä. Korppi loikkii puusta toiseen ja seuraa minua. Hautapaikalla istun keskelle kumpua ja toivon, että jokin paranormaali murhaisi minussa asuvan piittaamattomuuden ja surun. Takamukseni alla on sikinsokin 500 ruumista.
Yö kuluu, eikä mikään liiku. Koska hauta ja tuonpuoleinen eivät vastaa, järjestän itselleni helvetin. Alan läähättää kiivaasti ja viiden minuutin kohdalla olen pumpannut hiilidioksidin pois ja paniikki rjähtää päälle. Kaivan kädet hautaan ja odotan. Pumppu repii rintaa, kädet puutuvat, huimaa ja kuolemankauhu valuu päälle myrkyn tavoin. Tunne on aivan sama kuin pahimpina sotavuosina. Raateleva kauhu tulee pimeästä, saa fyysisen muodon ja takertuu hakkaavaan sydämeen. Mutta ei mitään, nada.
Korppi tulee alas ja istuu joukkohautakyltille. Ehkä sen tekee mieli silmiä. Kun kompuroin takaisin autolle tajuan, että korppi oli se viesti, luonto lopulta jää --kun me kusipäät, kaiken raiskaajat ja riistäjät häviämme.
Raatteen tie, SA-kuva
1940 suuri osa suomalaista oli tottunut elämään niukasti metsässä luonnon armoilla. Miten kävisi nyt. Suurin osa armeijasta on tietokonepelien rampauttamia nuoria miehiä, joille kilometrin kävely on ylivoimainen ja ajatus kyykkypaskalla käynnistä metsässä on mahdoton. Jos joukko koostuisi nuorten kuvajournalistien kaltaisista ihmisistä Suomi ajettaisiin poikki tunneissa, rohkeutta astua esiin ja eteen kuolemaan maan puolesta puuttuisi kokonaan. Turha meidän on lesota puollustuvalmiudestamme, sitä ei ole enää.
