Eilen seisoskelin 5,6 klubilla ja koetin ymmärtää, mitä merkitsee poliittinen valokuva paikalla olleelle naisjoukolle ja muutamalle miehelle.
Nuoremmille se ei ollut selvinnyt, koska he eivät ole eläneet aikaa, jolloin politiikka tarkoitti jotain koskettavaa, todellista. Vanhalle opettajalleni Leena Sarasteelle se kuitenkin oli punaisena usvana olemassa ja…..miten tämän sanoisin... kun hän oli lavalla tunsin hetken eläväni ja hengittäväni, sitten jargon ja keskinäinen kehu jatkui ilman kosketusta kohderyhmiin. Tästä lisää huomenna, kun ensin kaivelen esiin massapsykologian oppikirjoja ja aihetta "naurun mekanismit torjunnan keinoina".
-
Tämän päivän sana on kaikessa kauheudessaan alla. IL on tuhonnut kuvatoimituksensa ja tilalle tulee aikamoista roskaa. En minä sillä tätä tänne, että te näkisitte jotain naurettavaa, pikemminkin itkeä tässä pitäisi. Minä koetan katsoa 10 vuoden päähän, jolloin kaikki kuvatoimitukset on tapettu ja printti on tiensä päässä. Onko tällainen hirvitys silloin journalismin huippuja? Miten kokee toimittaja kuvatessaan tämän ja nähdessään lopputuloksen? Vastauksia ei saa nykykuvan tai tekstin promoottoreilta, sen koin eilen kun minulle naureskeltiin kysyessäni minua kiinnostavia asioita. Tuli mieleen jälleen miten Arno Rafael Minkkinen savustettiin ulos Suomesta naurun, ivan ja vihan voimalla. Erilaisuutta ei saa Suomessa olla. Ei -70 luvulla, eikä 2014
-
Toivoa ei kertakaikkiaan ole. Tai on sittenkin. Kuulin kollegaltani, että blogiani luetaan paljon ja kuvaajat ovat sen johdosta hyvin vihaisia minulle, koska näistä asioista ei saisi kirjoittaa tavallani, vaan minun pitäisi arvostaa ja kehua ja tukea henkilöitä, joiden tekoja en voi hyväksyä. Jos kykenee suuttumaan, on vielä kykenevä ajattelemaan, sekin on jotain.
Kuvakaappaus on sitaatti kuvajournalismin kritiikkiä varten, lähde ILTALEHTI. Kuvaaja on toimittaja Nina Leinonen.
Nuoremmille se ei ollut selvinnyt, koska he eivät ole eläneet aikaa, jolloin politiikka tarkoitti jotain koskettavaa, todellista. Vanhalle opettajalleni Leena Sarasteelle se kuitenkin oli punaisena usvana olemassa ja…..miten tämän sanoisin... kun hän oli lavalla tunsin hetken eläväni ja hengittäväni, sitten jargon ja keskinäinen kehu jatkui ilman kosketusta kohderyhmiin. Tästä lisää huomenna, kun ensin kaivelen esiin massapsykologian oppikirjoja ja aihetta "naurun mekanismit torjunnan keinoina".
-
Tämän päivän sana on kaikessa kauheudessaan alla. IL on tuhonnut kuvatoimituksensa ja tilalle tulee aikamoista roskaa. En minä sillä tätä tänne, että te näkisitte jotain naurettavaa, pikemminkin itkeä tässä pitäisi. Minä koetan katsoa 10 vuoden päähän, jolloin kaikki kuvatoimitukset on tapettu ja printti on tiensä päässä. Onko tällainen hirvitys silloin journalismin huippuja? Miten kokee toimittaja kuvatessaan tämän ja nähdessään lopputuloksen? Vastauksia ei saa nykykuvan tai tekstin promoottoreilta, sen koin eilen kun minulle naureskeltiin kysyessäni minua kiinnostavia asioita. Tuli mieleen jälleen miten Arno Rafael Minkkinen savustettiin ulos Suomesta naurun, ivan ja vihan voimalla. Erilaisuutta ei saa Suomessa olla. Ei -70 luvulla, eikä 2014
-
Toivoa ei kertakaikkiaan ole. Tai on sittenkin. Kuulin kollegaltani, että blogiani luetaan paljon ja kuvaajat ovat sen johdosta hyvin vihaisia minulle, koska näistä asioista ei saisi kirjoittaa tavallani, vaan minun pitäisi arvostaa ja kehua ja tukea henkilöitä, joiden tekoja en voi hyväksyä. Jos kykenee suuttumaan, on vielä kykenevä ajattelemaan, sekin on jotain.
Kuvakaappaus on sitaatti kuvajournalismin kritiikkiä varten, lähde ILTALEHTI. Kuvaaja on toimittaja Nina Leinonen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti